Eilehen oli tuikitarpeellinen päivä äideille, minkä kunniaksi aattelinkin blogata hieman syvällisemmistä ajatuksistani. Vaikka tämä teksti ei edes päivän loppumetreille asti ehtinytkään niin toivottavasti se ei menoamme haittaa. Äitien tärkeyden muistamisen päivän kun kuuluisi muutoonkin olla joka ikinen päivä.
Ystäväkirjoossa ja täällä webilisaatiossakin pörräävissä gallupeissa tulee useimmiten esiin se kohta, jossa udellahan esikuvasta. Joillakin vastauksena saattaa olla julkisuuden henkilö, joillakin lähimmäänen ja joillakin aivot käyvät siinä kohtaa tyhjäkäynnillä.
Omana vastauksenani on oma äitini, jota tulen aina katsomahan ylöspäin.Hänen elämänsä on ollut kaikkea muuta mutta ei heleppoa eikä hän ole ikinä luovuttanut pohjalla käytyäänkin. Tänäkin päivänä hän astelee pää pystyssä, ylpiänä. Ihailen häntä monista eri syistä ja yksi niistä on juurikin tuo vaikeuksien kautta voittoon-asenne, johon meleko harva loppujen lopuksi kykenöö.
Mä itse en ole myöskään ollut mikään maailman helepoin hoidettava etenkään sairauteni (syvällisemmin anoreksiahelvetistäni voipi lukea Project Miracle-blogistani ) vuoksi. Hän on seissyt ulko-oven eressä yrittäen saada mut syömähän ennen kuin lähren itteni kidutuslenkille, jolloon mä olen sairauteni käskettämäni työntänyt äiteeni erestä poies. Me molemmat ollaan itketty sairauttani, hän on tuskissaan miettinyt, että mikä tarkootus sillä on, että juuri minä -hänen rakas tyttärensä- sairastuin. Hän oli se henkilö, joka varasi ajan kysymättä viime vuoden huhtikuussa yksityyselle syömishäiriöklinikalle reippaan 100 kilometrin päähän kun olin muutamaa päivää ennen sanonut ensimmäästä kertaa miltein kymmenen vuoden sairastamiseni jäläkeen ne kauan odotetut sanat: “mä tahdon mieluummin parantua kuin kuolla”. Äitini on mulle mittaamattoman arvokas ja hänen menettämisestänsä jäisi varmasti ikuusesti aukko syrämmeeni.
Me ollaan äiteeni kanssa aina oltu hyvissä väleissä ja juteltu milloon mistäkin. Silloon kun aloin itse odottamaan tuota meirän ihanaa ihimettä (ja kirjaimellisesti ihmettä, sillä ollessani parilla kuulla raskaana näytin elävältä luurangolta, jolta lääkäri oli juuri “anorexia nervosa”-diagnoosiani kirjoottaessaan kysynyt, että selviänkö vielä hengissä parin viikon päähän) niin meirän välit läheni entisestään. Musta on tullut äitee ja äiteestäni ylypiä mamma.
Oon huomannut, että miten palion oonkaan äiteeseeni tullut: omistan ns. käärmeen kielen eli ikiomat mielipiteet, joita puolustan kuin haukka sekä sen, että jos joku eksyy haukkumahan väärää puuta niin saa kuulla sen multa, jolloon yleensä se haukkuja on sen verran monttu auki ettei sanoja löyrä. Lisäksi kumpikin osaa vähätellä fyysistä kipuaan/jaksamistaan esim. flunssan kourissa eli silloon yritetään painaa edelleen täysillä koska molemmat on tottuneet pahempaankin kipuun (ja mainittakoon, että tässä kohtaa puhun kovemmastakin kivuista kuin, mitä synnyttämisessä on eli helevetin tuskallisista on kyse). Meistä molemmat omaa myös kuuntelijan piirteen, rehellisyyden ja tietynlaasen tuki ja turva-olemuksen. Yhtenäisyyksiä meistä löytynee aasta ööhön eli listaa riittää mutta tuossa nyt muutamia esimerkkejä.
Tänään vietän onnesta soikiana ensimmäästä Äitienpäivääni tuon meirän täyrellisen poikamme ylpiänä äiteenä. En voisi kiitollisempi ollakaan saadessani olla äiti nuon valloottavalle pikku-isännällemme, jonka hymy muuttaa mustankin päivän aurinkoiseksi. Vaikka vauva-arki onkin niin upeaa, ihanaa kuin välillä liian rankkaakin yliväsymyksineen ja lievine koliikkeineen niin me ei tuon ukkokultani kanssa vaihrettaisi tätä mihinkään. Joka hetki hänen kanssaan on laatuaikaa huolimatta tuhansien metrien univelka-pinoista, huutokonserteista ja niistä lukemattomista muista seikoista, joista meirän vauva-arki koostuu. Oma perhe on kaikki se ja enemmänkin, mitä tarvittoo. Ja niin kuin lupauksenakin on, niin meirän perhe pysyy kasassa sinne hautahan saakka. Meirän mottoa lainaten, jota ollaan kauan sanottu toisillemme tuon ukkokullan kanssa ja nyt myös koko meirän perhettäkin tarkottaen –ikuusesti ja äärettömästi.
