Mä luin tänään sydäntä särkevän blogitekstin Leijonaemojen blogista, jossa erityislasten äidit jakavat pysäyttäviä tosielämän tarinoitansa. Lukemassani tekstissä nostetaan elävien esimerkkien avulla eroavaisuudet HUS:n K7 -ja K9-osastoilla ja täytyy myöntää, että riipaisee sydämestä ajatellakaan koko asiaa enkä itsekään voinut välttyä kyynelvirralta (mainittakoon, että olen valitettavasti sitä tyyppiä, jonka kyynelkanavat harvemmin aukeavat).
Itse en ollut tietoinenkaan näistä eroista, jotka vallitsevat osastojen välillä -onhan kyseessä samantyyppiset teho-osastot; K7-osastolla lapsi saa viettää viimeiset hetkensä vanhempiensa läsnäolossa, jolloin kaikki tapahtuu niin kauniisti kun voi vain tapahtua vaikka lapsen kuoleminen tilanteessa kuin tilanteessa on aina musertava asia. Sen sijaan K9-osastolla vanhemmille annetaan tiukat vierailuajat ja blogitekstissä mainitun 3-vuotiaan Annin kaltaisessa tilanteessa lapsi taistelee elämästä ja kuolemasta ilman vanhempiensa läsnäoloa -Annin toivetta ”Tahtoo äidin luo. Tahtoo isin luo. Tahtoo sylliin.” hänen viimeisinä hetkinään ei kuultu, vaan vanhemmat näkivät lapsensa seuraavan kerran hänen ollessaan jo menehtynyt.
En voi kuvitellakaan sitä vihantuskaa ja leijailemaan jääneitä kysymyksiä vanhemmilla sen jälkeen, kun lapsi kuolee yksin sillä se on kaukana kauniista ja toivotusta viimeisestä hetkestä. Ei aikuisiakaan pakoteta kuolemaan yksin -miten on siis mahdollista, että lapsen annetaan kuolla tai taistella elämästään yksin ilman mahdollisuutta vanhempiensa läsnäoloon täällä meirän hyvinvointivaltiossa? HUS puolustautuu tilanpuutteella mutta mielestäni se on maailman surkein syy kun kyseessä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Koska se on asia, johon pystytään vaikuttamaan -aivan kuten siihen on vaikutettu K7-osastollakin. Mielestäni tässä asiassa ei ole enää ajateltu lapsien parasta vaikka HUS erittäin korvaamatonta työtä tekeekin ja on auttanut suunnattomasti perheitä. Lisäksi herää mieleen helvetinmoisen vääryyden lisäksi tälläisen asian vaikutus itse kamppailuunkin elämästä ja kuolemasta; onhan todistettavissa, että läheisten läsnäolo taistelun keskellä auttaa ihmistä voimaan henkisesti vahvemmin ja näin ollen parhaimmassa tapauksessa se vaikuttaa olennaisesti myös fyysiseen tilaankin -mikäli niin on Korkeimmalta taholta päätetty.
Toivon, että asia pysyy julkisuudessa ja mä todella rukoilen, että asia muuttuisi koska ei kenelläkään voi olla sydäntä antaa lapsen taistella elämästään ilman vanhempiensa. Lisäksi mä pyydän teitä kaikkia lukemaan Leijonaemojen blogitekstin, allekirjoittamaan adressin lapsien oikeudesta vanhempiinsa tehohoidossa sekä jakamaan tätä eteenpäin mahrollisimman monelle.
