“Ei lapsi tykkää istua luisen äidin sylissä.”
“Ei kylkiluiden kuulu tuntua noin hyvin.”
Miksi me naiset olemme kuin susia toisillemme?
Miksi purkaamme pahan kroppapäivämme johonkin toiseen?
Miksi edes verrata toista synnyttänyttä
siihen toiseen synnyttäneeseen?
siihen toiseen synnyttäneeseen?
Tai ei-synnyttäneeseen?
Mikä vika siellä korvien välissä on,
jos toiselle kykenee sanomaan noin ilkeästi?
Jos itsellä on paha olla itsensä kanssa,
niin ei voi olettaa onnellista elämääkään.
Mutta onneksi itseään eli ajattelutapojaan
kykenee päivittämään tähänkin päivään.
Se on satuttavan pitkä tie, jossa päätä hakataan
seinään sekunnin välein,
mutta se on avaimena onnellisuuteen,
sisimpämme rauhaan.
sisimpämme rauhaan.
Ainoa avain,
jolla kykenee siirtämään
halutessaan vaikka vuoria.
Sillä sinä ja minä,
me ollaan juuri sellaisia ihmisiä
kuin ajattelemme olevamme.
Erikseen.
Emme yhdessä.
Sillä olemme sitä,
mitä ajatuksilllamme ruokimme.
mitä ajatuksilllamme ruokimme.
Kumpaako sinä ruokit ja sitä kautta vuorovaikutat muihin;
positiivisuutta vai negatiivisuutta?