[:en]Life after anorexia nervosa | Elämästä anoreksian jälkeen[:]

[Photo credit: Elisabet M. Rinne | The Fashion Poetry via iPhone 5]

The sadness behind the happiness.
Before you can see the light, you have to deal with the darkness.
Suru onnen takana.
Ennen kuin voit nähdä valon, sinun täytyy kohdata pimeys.

Otsikko on sinällään hämäävä, sillä syömishäiriö kummittelee läsnäolollaan jokaikinen päivä.
Voisin siis todeta pyrkiväni olemaan passiivisesti syömishäiriöinen
–Koko Hubaran luomaa osuvaa määritelmää lainaten.

Koko loppuelämäni on parantumista.

Toipumista pimeydestä.
Uudelleen rakentamista mieleni sisällissodan jäljiltä.

Jokapäiväinen päätös rauhanliitosta itseni kanssa.

Parantuminen alkoi siitä hetkestä, siitä hatarasta päätöksestä kolme vuotta sitten
sanoa hyvästit yli vuosikymmenen kestäneelle vääränlaiselle ystävyyssuhteelle.
Suhteelle, joka oli viedä minut hautaan.

Olen kaatunut lukuisia kertoja paranemistaipaleellani rämpien takaisin
ylös aina edellistä kertaa viisaampana ja vahvempana.

On parempia aikoja, jolloin anoreksia tuntuu olevan kaukainen muisto vain
mutta ikävä kyllä joukkoon mahtuu myös niitä huonompiakin aikoja.

Aikoja, jolloin peilikuvan katsominen tuntuu maailman vastenmielisemmältä,
syömättömyys oikealta päätökseltä, luiset unelmat onnellisilta
ja pienenevä vaa’anlukema äärimmäisen houkuttelevalta.

Paranemistaival on siis pitkä ja kivinen -yhäkin.
Mutta eihän sitä Roomaakaan päivässä rakennettu;
on opittava siihen, että tämä on p-i-t-k-ä prosessi,
jossa on edettävä päivä ja hetki kerrallaan.

Pitkästä, kivisestä ja kipeästä prosessista huolimatta;
en vaihtaisi päivääkään.

Sillä sairauden alta kuoriutui jotain upeaa;

ihminen, jonka silmät ovat täynnä elämää.
Ihminen, joka hyväksyy itsensä ja pystyy elämään tasapainoista elämää.
Ihminen, jonka vartalo ei ole enää taistelutanner sillä suurimman
osan ajasta katson itseäni hyväksyvillä ja rakastavilla silmillä.
Ihminen, joka on oppinut mitä on elää sopusoinnussa itsensä kanssa.

Ja ennen kaikkea ihminen, joka on onnellinen.

Sairauden alaisena luulin, että onnellisuus on sidottuna mitättömiin
kalorimääriin ja absurdin pieniin vaatekokoihin.

Nykyisin, ilman anoreksian määräämisoikeutta, onnellisuuteni on sidottuna
ihan muihin asioihin kuten poikani onnellisuuteen, mieheni antamiin rakkaudenosoituksiin,
hyvinvointiin niin henkisesti kuin fyysisestikin, intohimooni harrastuksiani kohtaan,
läheisteni onnellisuuteen, arjen pieniin tähtihetkiin, tuntemattoman hymyyn, endorfiinihumalaan
ja niin niin moneen muuhun asiaan.

Olen kiitollinen. Kaikesta; niin hyvästä mutta myös pahastakin.
Ja kiitollinen sydän on magneetti ihan k-a-i-k-e-l-l-e.

Ps. Mä olen kirjoittanut anoreksiahelvetistä muun muassa näissä postauksissa:
Kirje 16-vuotiaalle minälleni
Anoreksian kaappaama
The strongest action for a woman is to love herself 
Project Miracle