Muistan miten lämpimän vastaanoton mun ihkaensimmäinen kuulumisartikkeli sai kesän loputtua sekä sitä seuraama toisenlainen artikkeli hajanaisista mietteistäni syyskuussa, joten tässä olisi jo kolmas sellainen laatuaan Fashion Poetryn kohta 8 vuoden historiassa.
Sanavalintana “jo” koska mun tapauksessa on helppo tuottaa syvällistäkin tekstiä omien kokemuksieni pohjalta ja laittaa ne inspiroivaan muotoon tai vertaistukena. Mutta kuulumiset. Niiden jakaminen on jollain tasolla paljon vaikeampaa ja paljastavampaa -lyhennetty versio “ihan hyvää” sen sijaan onnistuu vähän turhankin helposti.
Fashionpoetrymaiseen tapaan välillä niiden kipeidenkin tunnetilojen julkaisua
Tämä teksti syntyi spontaanistisesti ja tänne eetterin klikkaaminen harkinnanvaraisesti. Koin kuitenkin, että tämä pitää tehdä -sillä fashionpoetrymaiseen tapaan mä haluan jakaa sitä välilllä kipeääkin totuutta.
Sillä tämä mun kokemus on vain tilapäistä ja ensimmäinen ahdistava kokemus koskaan jouluaattona, mutta tiedän että on ihan liikaa ihmisiä, joille mikään ei ole tuskallisempaa kuin juhlapyhät -eikä kyse ole once in a lifetime-meiningistä vaan uusiutuvasta ahdistushelvetistä, jota koetaan niin juhlapyhinä kuin ihan tavallisena arkipäivänäkin.
Onnellinen elämä pitää sisällään myös kipeitäkin tunnetiloja
Aitoutta löytyy yhtälailla mielestäni kauniiden kuvienkin ja sanojen takana, mutta jotenkin mä oon aina kokenut, että tänne mahtuu tätä toisenlaistakin aitoutta joka kuuluu ihan meistä jokaisen elämään.
Positiivinen ja onnellinenkin elämä, kun pitää sisällään kaikkien värien kirjon -niin kutsutun tasapainon. Ihan ilman minkäänlaisia viitteitä esimerkiksi masennuksesta tai muusta, joka viittaisi muuhun kuin ihan “vain” tasapainoiseen ihmiseen.
Varsinkin, jos puhutaan herkästä ihmisestä, jonka tuntoaistit ovat herkät niin hyville kuin niille huonoillekin asioille. Kuten esimerkiksi allekirjoittaneesta, joka ei vaihtaisi tätä herkkyyden lahjaa vähemmän tuntevaan -etenkin, kun iän myötä moon saanut huomata, miten valtava voimavara tämä voi parhaimmillaan olla.
No, tässä olisi tajunnanvirtaa kuulumisten muodossa -ihan vain vaikka muistutuksena siitä, että erityisesti just se aidosti onnellinen tyyppikin saattaa kokea ahdistusta -ja epätoivoakin. Myös se ammattibloggaaja, jota katsellessa ja lukiessa tulee hymy huulille.
Tajunnanvirtaa omista ei-niin-jouluisista fiiliksistä
Tämä taitaa olla mun lyhyehkön historiankirjani ensimmäinen jouluaatto, kun jouduin henkilökohtaisesti kohtaamaan sen siirretään-koko-joulu- fiiliksen, joka valitettavasti on ihan liian monille ihmisille painajaismaista arkea.
Omat odotukset kauniista kuvista, isoista hymyistä kera ihkaensimmäisen joulukuusemme (sillä ensimmäistä kertaa on neliöitä, joihin mahduttaa se tämän ihastuttavan rivarinelilön myötä), pakahduttavasta onnentunteesta ja ylipäätänsä joulufiilistelystä ovat ripotellen valuneet kuluneen kuukauden aikana pois käsistäni.
Pahimmanlaatuinen joulufiilistelijä jo vuodesta 1990
Älkää ihanaiset käsittäkö väärin.
Mä olen viimeisen päälle just se tyyppi, joka hoilaa joululauluja keskellä kesää, haluaisi koristella kodin sisältä ja ulkoa joulumaaksi heti, kun syksy kääntyy pimeään ja tämän vuoden marraskuussa just se tyyppi, joka laittoi joulusukat ja varmisti niiden näkyvän hyvin kaupungilla käydessä -jokaisena kertana jouluun saakka ja vielä ihan näin sen ylikin (2019 vuoden aloitus tuskin lienee poikkeus).
Sama tyyppi, joka fiilisteli joulua ensimmäistä kertaa ihkaomilla jouluneuleilla, jotka taitavat pysyä käytössä ympärivuotisesti -myös silloin, kun muut yrittävät unohtaa koko joulun ja valmistavat kotia eri sesonkeihin.
Just siis se ärsyttävä tyyppi, jonka joulusesonki kestää keskimäärin lokakuusta helmi-maaliskuuhun ja joka yrittää jakaa joulumieltä (sama sana kuin lähimmäisenrakkaus mun päässäni) muillekin keskellä kesääkin.
Mitä tapahtui, kun perinteisen jouluilijan tavoittikin jouluhengen sijaan ahdistus jouluaattona?
Tänä jouluaattona mun mieli oli kuitenkin hohtavan hangen sijaan sysimusta ja olotila lähinnä ahdistava, kyynelten ja epätoivon puskiessa läpi.
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin kuluneen vuoden jälkeen se ei edes tullut yllätyksenä.
Siinä vaiheessa, kun huomasin syyskuun lopussa edellisen -edes siis sen YHDEN kokonaisen- vapaapäivän olleen jossain kohtia viime vuotta tai tämän vuoden alkua, niin oli aika hidastaa.
Siinä vaiheessa, kun sairasteluvyyhti on jatkunut kesäkuusta joulukuuhun välillä ollen hetkellisesti paussilla ja antibioottikuureja on tarvinnut bakteeriperäisten tulehdusten vuoksi ihan liian monta liikaa, niin oli aika ottaa oma jaksaminen tarkastelun alle.
Onko , mistä mä ?
Onko jotain, mitä mä voisin tehdä toisin?
Ja siinä vaiheessa, kun kuluneen vuoden aikana vaatekoko on tippunut 6 vaatekokoa lähinnä tekemättä mitään omista, jo vuosia pysyneistä normaaleista valinnoistani, poikkeavaa liikunnan ja ravinnon suhteen, pudotusten näemmä jatkuessa lokakuussa ostetuista nykyisin roikkuvista housuista päätellen, niin on ollut aika pysähtyä.
Mitä mä voin tehdä vähemmän, että voisin paremmin?
Mitä mä voin jättää kokonaan tekemättä, että saisin voimani takaisin?
Eritoten siinä vaiheessa, kun huomaa ettei pääkoppa ole pysynyt perässä ja peilistä tuijottaa valitettavasti ihan liian usein edelleen takaisin nykyisen s-m/38-koon kropan sijaan se sama vuoden takainen Mira.
Miten mä voisin olla armollisempi itselleni?
Milloin on aika luottaa enemmän muihin kuin itsensä näkemykseen itsestä?
Mun keho on selkeästi yrittänyt viestittää jotakin, mutta niin selkokielinen varoitus kuin esimerkiksi melkein puolen vuoden ajan jatkuneet alati pahenevat huimauskohtaukset (rautavarasto täydennyksessä tällä hetkellä, luultavimmin apu löytyy raudasta tälle ja monille muille selittämättömille oireille) ovatkin olleet, niin jotenkin mua on aina puhutelleet enemmän ne selkokieliset stressintäyteiset deadlinet.
Ne ovat menneet oman hyvinvoinnin edelle -kalenterista on niin käsittämättömän helppo kumittaa se laatuaikailu oman ihanan itsensä kanssa sillä aina sitä ajattelee, että se uusi deadline on paljon arvokkaampi kuin mitä oma hyvinvointi.
Jouluaaton lievästi ilmaistuna apeaa aloitusta vielä kärjisti suunnaton ikävä.
Poikamme vietti jouluaan isällään eikä tähän vuoroviikkojärjestelyyn (ja joka toinen vuosi toisella joulu ja toisella sitten uusi vuosi-järjestelyyn) näin melkein 3,5-vuoden jälkeenkään ole vieläkään mielissään tai tottunut. Eikä varmaan kuulukaan olla.
Poikamme onneksi on hyvin sopeutunut tähän ja tottunutkin sekä sai viettää ihanan joulun toisen suvun kanssa ja laatuaikailla isänsä kanssa. Ja hänen tunteensa ovat aina se pääasia –mikään ei ole arvokkaampaa kuin nähdä aito onnellisuus lapsensa kasvoilta.
Ja se on se tämän järjestelyn pointti: kummankin vanhemman ja suvun tasavertainen läsnäolo, joka tekee hyvää sille meidän maailman tärkeimmälle ihmistaimenelle.
Yhteenveto hiljaisemman someilun takana
Ehkä tämä teksti osaltaan selittää totuttua hiljaisemman menon somekanavillani tänä syksynä, joiden lisäksi on se pienen suuri salaisuus, jota teille kesän lopulla vähän availinkin sekä opintojeni loppuunsaattaminen yhteenaseteltuna kahden kohta kokopäiväisen työn kanssa.
Joulufiilistelijän comeback
Lopulta mun jouluaatto täyttyi ahdistuksen sijaan kiitollisuudesta ja onnellisuudenkin hymyistä ja joulumieli löytyi kuin löytyikin päivän mittaan vaikkei ihan niihin tuttuihin jouluttelusfääreihin päästykään.
Sen jälkeen täällä ollaankin fiilistelty joulua antaumuksella, joihin palaan vielä myöhemmin niin joulufiilistelykuvien kuin jouluisen asukokonaisuudenkin kera. Vähintäänkin 😘
Joulufiilistelyä vielä alkuvuodestakin
Mutta niihin(kin) palaillaan vielä alkuvuodesta 2019, joka koittaakin jo ihan parin päivän päästä. Eli bear with me!😄 Jotenkin mä olen viimeinkin siinä pisteessä, kun olen voinut suht hyvällä omallatunnolla viettää useamminkin vapaapäivän ensimmäistä kertaa moneenmoneenmoneen vuoteen.
Päätin rentoutua.
Syödä hyvin.
Ottaa aikaa itselleni.
Olla someton (lähestulkoon).
Mutta ennen kaikkea ladata akkuja läheisteni parantavassa läsnäolossa. Hukata stressin sekä ne pienen suuret omantunnontuskat näistä ekoista vapaapäivistä käytännössä koko vuonna (lukuunottamatta yhdellä kädellä laskettavia vapaapäiviä, jotka olen pitänyt tuon syyskuun heräämisen jälkeen) lenkkipolulle.
Vuoden 2019 aloittaminen lempeydellä ja levänneenä
Ja olen päättänyt tämän vielä jatkuvan.
Ottamalla vuoden 2019 tällä samalla lempeydellä vastaan.
Toivottavasti ymmärrätte.
(Ja jos tulee kova ikävä, niin tsekatkaa välillä ainakin Instagaram Storiesin puoli
-sinne saattaa ilmestyä päivityksiä mikäli lataamismoodini sen sallii sekä Instagramin feedini puolelle kantsii tsekkailla viimeistään tammikuun loppupuolella.)
Nähdään vuonna 2019 ihanaiset! 💗
Vuonna 2019, jolle toivtan teistä jokaiselle enemmän rohkeutta.
Se, mitä Rohkeuden Vuosi todella tarkoittaa ja mitä se pitää sisällään, niin tulee julki tammikuussa tammi-helmikuun alkupuolen vaiheilla -kun akkuni on täynnä uutta virtaa jaksaa (viime vuosi, kun oli äärimmäisen kuluttava ja sen huomaa tästä jonkin sortin työuupumuksesta) eli ihan kohta. Stay tuned!
Rohkeutta ja rakkautta just sun ihanaisen elämään 💜
Ja kiitos koko syrämmestäni, että juuri sä olet löytänyt tiesi Fashion Poetryyn, jolla pyörähtää ensi vuoden alussa mittariin tasan 8 vuotta.
Annetaanhan vuoden 2019 lähentää sua ja mua entisestään? 💕
Rakkaudella & tyylillä,
Mira
(Just se hyvinpukeutunut sosiaalisen median tarinankertoja,
joka on naimisissa muodin kanssa.)