Summary in English:
This article is about Funeral of Broken Dreams aka my Bucket List for my own funerals that were so so close after finding out that I have a tumour in my head and that I’m deadly ill. I was supposed to schedule this article right in time when I was under in that life-threating surgery but it didn’t go as planned.But the most important thing is, that I’m here. Still. Alive and breathing, trying to recover from that life-threating surgery a few weeks back and being anxious about what the future and its tumour controls hold.
I realize that all this good can still change and I acknowledge that I won the first round with death but with this diagnose, ANYTHING CAN CHANGE. To much better like thankfully now, but also to so so much worse.⠀
But right now I’m here. And that’s a gift I will focus on. 🙏
Tomorrow is still a mystery but today is a gift and we have the privilege to live through it. Have a wonder-filled week! 💖
Pssst… These photos were taken last year with iPhone when Hubby and I sent some love notes to heaven to our loved ones and we were looking at how somehow beautiful all these candles looked like.
Just before the times when going to the cemetery would have felt like a reminder of being deadly ill. I thought that these might not see the daylight here on the blog, but little did I know…
Moi ihanainen tyyppi siellä!
Tänään mä elän, itseasiassa paraikaa kiitos ajastamisen nokkeluuden, mun elämäni isoimman jännärin keskellä. Oikeastaan tää mun, toivottavasti vielä vuosikymmeniä jatkuvan, romaanin luku pitää sisällään ehkä enemmän kauhun kuin mitä pelkän jännärin piirteitä.
Toisin sanoen, mikäpä oiskaan parempi ajankohta pohtia ajatuksia omista hautajaisista ääneen, kuin se päivä, jolloin makaan tiedottomassa tilassa leikkaussalissa yliopistollisen huippuluokan leikkaustiimin ympäröimänä.
Siunaten itseni ennen hengenvaarallista leikkausta, josta rukoilen selviäväni hengisssä. Ja mikäli oikein saisi vielä enemmän toivoa, niin heräten edelleen itse kokien, tuntien, puhuen, näkien ja kuullen.
Ylipäätänsä ollen edelleen minä. Heräten vaikeasta ja hengenvaarallisesta leikkauksesta. Syleillen pienokaistani. Suudellen aviomiestäni. Halitellen rakkaimpiani.
Kiitollisena elämästä ja samalla pyyteettömästi rukoillen, että tää tappava kasvain mun päässäni saataisiin kerralla pois -niin, että mulla olisi etuoikeus saada jatkaa mun oikeesti aika unelmaa ja ihanaa elämää tiheiden kontrollien kera, joista kantautuisi aina lopulta toiveikkaita ja elämäntäyteisiä uutisia.
Tavallisen arjen ihanuutta ja kamaluutta, sitä mä olen kaivannut tänä vuonna kaikista eniten. Etenkin niitä aikoja, kun tuntuu ettei koskaan tapahdu mitään ja elämä on välillä ollut sitä tappavan tasaisen tylsää päivästä toiseen.
Kuin myös mun kaihoa pyyntöäni etuoikeudesta vanheta.
Siitä on muodostunut mun rukoilun aihe siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kamppailin elämästä ja kuolemasta myös fyysisen vakavan sairauden myötä ollessani vasta parinkympin kynnyksellä.
Pssst… Kuvitukseksi päätyi nämä viime vuonna napatut iPhonella otetut kuvat, kun olimme aviomieheni kanssa niin ihastelemassa tätä surullisen kaunista valomerta kirkon hautausmaalla kuin lähettämässä viestejä rakkaimmillemme taivaaseen.
Eipä voitu silloin aavistaa, että miten tutuksi kuolema ja hautajaisten suunnitteleminen pian tulisi -vaikka hälyttävä oireistoni jo pidempään oli peloitellutkin.
Musta ehrottomasti tämän julkikirjoittamisen, mikä myös bloggaamisenakin tunnetaan, hyviä puolia on saada jättää ne riekaleiset ajatuksensa hautumaan ja käydä niitä avoimesti läpi. Samalla mahdollisesti auttaen myös muita kanssamatkaajia tällä omalla avoimuudellani hyvin vaikeistakin aiheista.
Ja tällä kertaa, let’s face it, melko mediaseksittömänkin aiheen parissa: oman hautajais-bucket listin muodossa. Hahah! 😀 Joka on vieläpä ihan liian ajankohtainen ja läheisiä ajatellen melko käytännöllinenkin aihe purtavaksi.
Oikeastaan tää ajatus heräili, kun joitakin aikoja sitten luin ihastuttavan Vilhelmiinan blogitekstiä liittyen pohdintoihin niistä omista hautajaisista. Vilhelmiinan kirjoitustaito on jotain todella maagista ja tääkin teksti on kerrassaan upea, koskettava ja ajatuksia herättävä. ❤
Itsekin kävin jättämässä puumerkkini tähän tunteikkaaseen tekstiin, joka itketti ja samaistutti. Tässä munkin blogitekstissä on suurin osa kommenttini kanssa samoja hajatelmia, sillä kommentin jättäminen havahdutti julkaisemaan myös tämän omankin artikkelin aiheesta. Käykää hei lukemassa ihanan Vilhelmiinan artikkeli tästä aiheesta -ja varokaa, sillä tulette lumoutumaan hänen kirjoitustaidostaan pahemman kerran! ❤
1. Why I don’t want colorful ones -after all
Moon jotenkin aina ajatellut puoltavani omia värikkäämmän erilaisia hautajaisia: oon värikäs ja eläväinen tyyppi, joten ois superia mikäli myös ne omat hautajaisetkin ois mun näköiset ja oloiset.
Että tunnelma olisi osittain myös katossa, sillä mulla on ollut upea elämä, jota tulisi kiittää eikä vain surra.
Läheiset kertoisivat hauskoja tarinoita mun elämästä vedet silmissä -ja näitähän riittää.
Vierailla olisi mustanpuhuvien hautajaisvaatteiden sijaan mitä värikkäämpiä luomuksia yllään.
Musiikki olisi latinomaista ja muita kauniita biisejä, jotka saivat mut eläessäni aina nauramaan ja tanssijalkani vipattamaan.
Kunnes nyt on niitä kahdesti muutaman vuoden sisällä joutunut ihan konkreettisesti miettimään: jälleen kerran tänä vuonna, kun alkuvuodesta tullut tieto murskasi mut ja läheiseni pieniksi murusiksi päästä löydetyn harvinaisen kuolemanvakavan kasvaimen myötä.
Kun on nähnyt läheisten surun täyttämät kasvot, silmäpareja toistensa jälkeen, joista paistaa pelko ja epätietoisuus.
Onkohan Miraa olemassa vielä kesällä? Saako hän täyttää heinäkuussa 29-vuotta? Näkeekö 35-vuotispäiväänsä? Onko hänen 8-vuotiaalla pojallaan enää vuoden lopussa äitiä, jonka syliin turvata? Entä jos hänen sairautensa uusiutuu, onhan sen todennäköisyys kuitenkin jopa 50%?
Siinä on konkretisoitunut ne omat, aiemmin kovin naiivit hautajaisajatukset.
Miten järjettömältä ne nyt tuntuvatkaan.
Omalle pienelle kouluikäiselle, mutta kuitenkin paljon jo ymmärtävälle herkälle pojalleni -että hänen menetettyään ainoan äitinsä hautajaiset muistuttaisivatkin enemmän ilonjuhlaa.
Aviomiehelleni, joka on juuri jäänyt leskeksi ja menettänyt elämänsä rakkauden lisäksi parhaan ystävänsä, joka oli ainut kenen kanssa avauduttiin ihan niin syvissä aiheissa.
Vanhemmilleni, joille olen iästä riippumatta aina se ainut tyttölapsi.
Isoveljilleni, jotka ovat aina olleet pitämässä pikkusiskostaan huolta ja, jolle on aina voinut kuitenkin puhua syvällisistäkin henkilökohtaisista tuntemuksista.
Kummitädin ja tädin muruille, joiden hassunhauska täti onkin yhtäkkiä poissa -ei enää pelaa futista, kokoa palapelejä, kysy kuulumisia tai kerro tarinoita.
Parhaalle ystävälleni, joka on taivaltanut kanssani 15 vuotta ja jonka ei tarvitse kuin katsoa silmiin, niin fiilikset ja kuulumiset ovat olleet päivänselvää -niin läheinen ei-sukua oleva sisko.
Appivanhemmilleni, joille bonusperheemme poikani on kuin oma lapsenlapsi ja, jotka ovat mulle itselleni kuin turvasatama -jo niin tärkeä osa perhettäni.
Muille sukulaisille, ystäville ja läheisille, joiden tuntema rakas Mira on poissa.
Kuinka tunteetonta olisikaan toivoa niihin pilkahdustakaan iloisuutta tai väriä.
Jotenkin tullut niin konkreettisesti ajatuksia niistä omista hautajaisista, kun oma äiti on kysynyt millaiset mä haluaisin ja missä haluan, että mut haudataan. Aika rankkoja asioita mietittäväksi vuotena, jolloin täytän vasta 29-vuotta (mä haluan sanoa, että täytän -en, että täyttäisin sillä kuolemanvakavasta sairaudesta huolimatta mä uskon kaiken järjestyvän vaikka tiedostan eläväni tästä eteenkinpäin jatkoajasta toiseen. Mutta toisaalta, kukapa meistä ei?).
On tullut muisteltua hautajaisia, joissa on itse joutunut olemaan. Surupuvun tummuus on ollut iso osa tuskallisen asian läpikäymistä. Hautajaisten loppua kohden on kerrottu ja kuunneltu niitä hauskojakin, naurattavia, tarinoita siitä rakkaimmasta, jolle on juuri toivotettu hyvää matkaa.
2. Something more fresh than colorful funerals: back to black to highlight the sorrow
Ja tarkasteltua uudemman kerran fressimmästä näkökulmasta, että mitä ne hautajaiset oikeastaan tarkoittaakaan: surutyön tärkeintä prosessia.
En enää ole halunnutkaan värikkäitä hautajaisia, sillä niille rakkaimmille se tulee (toivottovasti vasta vuosikymmenten kuluttua) olemaan niin tärkeä osa surutyötä, joka ei pääty koskaan. Tuntuisi jotenkin tosi itsekkäältä esittää värikkäämpiä toiveita, sillä läheisteni tuntien siellä tullaan lopulta, kuten muissakin hautajaisissa, joissa olen ollut, kertomaan niitä hullunkurisiakin stooreja mun elämästä ja nauramaan vedet silmissä.
Mutta sitä ennen on enemmän kuin tervettä voida surra avoimesti yhdessä melankolisten biisien, tummanpuhuvien asukokonaisuuksien ja surutyön ymrpäröimänä.
3. I will still live in those memories and in the love of my loved ones -including during their sorrowness at my funeral’s
Enkä loppujen lopuksi tiedä, mikä olisi parempi kunnianosoitus ja päätös mun elämälle kuin läheisten rakkaus, joka konkretisoituu niissä tummanpuhuvissa vaatteissa, pidättämättömissä itkuissa ja tarinoissa, joissa mä jään ikuisesti elämään.
Tässä mun bucket listan sekalaisia hajatelmia niistä omista hautajista, joista ajattelin värikkäitä ja iloisia vielä nuorempana. Kunnes elämä on tähän mennessä näyttänyt sen kauneudenkin etenkin niissä tummanpuhuvissa hautajaisissa. Sen, miten suuri merkitys sillä todella on niiden rakkaimpien jatkoa, elämään toivottovasti takaisin kiinni pääsemistä, ajatellen.
Ja vaikka tää oma kuolema ja siihen littyvät pohdintani ehkä mediaseksittömiä onkin, niin tohdin kysyä Sulta seuraavaa.
Miten sä koet elämän rajallisuuden? Ahdistaako ajatella kuolemaa tai hautajaisia? Vai ovatko ne sullekin yhtälailla osa elämän monimuotoisuutta kuin mitä tämä itse elokin täällä?
Entäpä, antaisitko äänesi enemmän tummanpuhuvien hautajaistesi vai värikkäiden sellaisten puolesta?
Valoisaa tätä viikkoa ihanuudet! ❤ Ja toiveikkaana Rohkelikkona sanon, että palaillaan!
Ja Sulle, joka luit tämän: muista rakastaa tänään.
Itseäsi, rakkaimpiasi ja elämääsi. 💖
Niistä paskoista päivistä tai kuukausista ja helvetinmoisistakin vastoinkäymisistä, kun joku (esimerkiksi minä) olisi valmis nauttimaan -kunhan vain saisi sen etuoikeuden elää ja tuntea niin ikävät kuin ihanatkin asiat. Sitä tavallisen arjen ihanuutta ja kamaluutta, jota moon kaivannut läpi näiden valovuosien mittaisilta tuntuvien horror-hetkien.
Sillä eläminen ja vanheneminen todella ovat etuoikeuksia, joita meistä jokaiselle ei ole myönnetty. 🙏
EDIT// …ja palattiinhan me, sillä ajastus ei ehkä ollutkaan ihan yhtä sukkelasti tehty kuin allekirjoittanut sen aluksi kaavaili. Siispä tämä teksti näkee päivänvalossa kesäkuussa 2019 –muutamaa viikkoa hengenvaarallisen leikkauksen jälkeen.
Leikkauksesta toipuessa sekä morfiinipitoisilla kipulääkityksellä (alan tajuamaan millaista on vetää kännit -en siis ole koskaan ollut humalassa , mutta veikkaan tän tilanteen olevan melko accurate 😂 ) mennään, joten pää ei sumussa ihan toimi vielä.
Jalatkaan eivät jaksaneet useampaan viikkoon kannatella -tai paremminkin pääpuoli ei jaksanut kannatella jalkoja- eli pyörätuoli oli aktiivikäytössä kauppareissuilla ja myös persepuoli pääsi kokemaan puuduttavaa istumista kotonakin.
Mutta ne ovat pientä, oli suuri todennäköisyys etten enää olisi ollut minä tai toimintakykyinen. Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää valoisalta vaikka tiedostankin, että aivan kuten kaikki kääntyi parhainpäin niin tämän diagnoosin kanssa elämä voi hetkessä muuttua nurinkuriseksi ja elämä on yhtä jännäriä kontrollista toiseen loppuelämän.
Silti mulla on suunnaton etuoikeus olla täällä ja se on se valo, johon olen päättänyt keskittyä. Tuli taas todistettua, että niin kauan kuin on elämää niin on myös toivoa -vaikka todennäköisyydet puhuisivatkin toista kieltä.
Mutta minä. Minäkin näin vielä sen päivänvalon hengenvaarallisen leikkauksen jälkeen. Moon vahvasti elossa -ja mikä valtava etuoikeus se onkaan! 🙏 ❤
Wanna hang out?
Let’s chill out, get inspired and network together
via Instagram, Facebook, Pinterest or Bloglovin! 😍
Hengataanko?
Fiilistele, inspiroidu & verkostoidu mun kanssani
Instagramissa, Facebookissa, Pinterestissä tai Bloglovinissa! 😍
[:]