[:en]
Inspiroiduin vietävästi katsoessani jo toistamiseen Sex and the City 2-leffaa. Carrien asu (ja upea päähine) lentokentällä oli valloittava näky ja passaisi täydentämähän omaakin garderobeani varsinkin nyt kesää ajatellen. Kyseinen mekkoihanuus on kotoosin Halston Heritagelta.
Ajattelin toteuttaa tämän mekkoihastukseni do it yourself-meiningillä. Mä en ole sinut (ainakin omissa silmissäni paksujen) käsivarsieni kanssa eli eroavaisuutena en tekisi mekostani yksihihallista vaan joko kumpaankin suht kapeat ja lyhkääset hihat tai sitten kapeat olkaimet taikka jopa olkaimeton. Kangasvalintani olisi väriltään hyvinkin tuota luokkaa taikka sitten liilahtavaa ja kevyttä, ilmavaa materiaalia. Mallina epävartalonmyötäänen, ihanan telttamainen, jossa tuntisin oloni varmasti kotoosaksi. Tuon päähineen väsäilisin jostakin huivista taikka sitten ostaasin siihenkin tietynlaasen kankaan. Projektini toivottavasti etenee ennen kesähelteitä ajatuksen tasolta tekemisehen ja sitä kautta valamiiseen.
Kyseisessä leffassa oli myös kohtaus, jota on nyt äitiyden myötä tullut katsottua ihan eri silmin. Siinä Charlotte ja Miranda purkautuvat äitiydestään ja vaimona olemisestaan upeineen puolineen mutta-sanan kera (esim. Miranda Hobbes: “Sometimes, as much as I love Brady, being a mother just isn’t enough”). Mulle maailman tärkein asia elämässä on ykkössijalla oleva täydellinen pienokaisemme sekä luonnollisesti mieheni. Mutta sen ohella, että mä olen maailman upeimman miehen vaimoke ja täyrellisimmän ihmeemme ylpeä äiti niin mussa on palion muutakin.
Mä olen ihminen, joka rakastaa viettää laatuaikaa myös ihan itsensäkin kanssa esim. materialismionnellisuuden parissa, Webilisaation ihmeellisessä maailmassa, endorfiinihumaltuen treenatessa taikka ihan vain ollessa. Tai vaihtaa vapaalle baarintumisen merkeissä, meirän vanhempien kesken laatuaikaa sekä treffailla parhaimpia ystäviä. Ja ne on mulle tärkeitä asioita, jotka pitää osakseen mut kasassa ja joiden ansiosta sitä sinappikoneen tuomaa -välillä liiankin rankkaa koliikkeineen ja yliväsymyksineen- arkea jaksaa paremmin.
Kuulun myös niihin onnekkaisiin, joilla mies mahrollistaa tuon kaiken laatuaikaalemalla poikansa kanssa (tai isovanhemmat laatuaikaillessa pienokaisen kanssa kun meistä molemmat haluaa vaihtaa vapaalle) ja kun oli kotosalla muutaman kuukauden niin vietti enemmän aikaa pienokaisemme kanssa kuin mä itse. Siitä tunsin sekä syyllisyyden- että euforiantunnetta. Miksi se onkin niin, että siitä omasta ajasta tuntee syyllisyyttä? Miksi siitä pitäisi saada huonon äidin leima otsaan? Ja miksi äidin tulisi olla tärkeämmässä osassa lapsen elämää kuin mitä isän? Meirän perheessä ykkösvanhempi on me molemmat ja se on musta lapsenkin kannalta parempi niin: on kaksi vanhempaa, joiden sylissä on turvallista ja lupa itkeä isompanakin. Kaksi rakastavaa vanhempaa, joilla on ikuinen rakkaus niin lasta kuin toisiaankin kohtaan.
Tiivistettynä: kyllä, mä olen äiti ja vaimoke mutta erelleen mä olen mä. Erelleen haaveilen tietyistä asioista ja koska oon ihmistyypiltäni sellaanen, josta ei “pelkäksi” (en vähättäle vaan nostan hattua mutta ihmisiä on moneen lähtöhön) kotiäidiksi ole (ja täsmennettäköön, että musta se on jokaasen oma valinta viettääkö kotona useamman vuoden vai kauanko -se valinta ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa äitiä koska kaikki varmasti ajattelevat niin lapsensa, itsensä kuin perheensäkin parasta) sillä mä rakastan myös sitä tunnetta kun saa hajottaa päänsä opiskellessa ja tietämys asioista kasvaa -ja se järkikulta kun ei oikeen kakkavaippoja laskellessa pääse kehittymähän sinne yliopisto-tasolle saakka.
Huh, tulipas tekstiä! : — D
[:]