[:en]

Hello darlings! ❤️ As you know, this is a bilingual environment and even though 95% I try to write in both languages, sometimes (due to collaborations or other target groups, time issues etc) articles are only available in English -or this case in Finnish due to the lack of time issues. However, the translator tool is available and below you can read a little summary of this article too so you know what’s going on. Talk to you lovelies later on! 💕

Today we are having the Real talk: Are you showing up for your life? With some fall tones & style inspiration while having a deep chat about the meaning of life, stories we leave behind and the power of goodness. I’m so happy that You are here! 💕

Summary in English:

This article was so painful to write (as you can imagine from the title) as I share my fight against death –during this year but also getting you inside to my life back in 2012-13 when the first battle against death happened with the C-word. I think that as a new mama, then to my 1,5 years old son, that huge possibility to say goodbye to him really broke my heart.

When we discuss about death and dying, I think its always hard. No matter how old you are. I feel that I have gain so many good and blessed years -I can truly say that I’ve lived these 29 years. My heaviest “but” during this year’s battle too, was that I needed to think AGAIN that big possibility to say goodbye to my son -even the thought torn me apart.

But he’s also the greatest thing that I will ever achieve -that little human being who is already changing the whole world around him with his kindness, courage and warmhearted soul 💕

Real talk: Elätkö sä Sun näköistä elämää? Tänään inspiroidutaan syksyisistä sävyistä ja tyylistä sekä pohditaan elämän tarkoitusta, mitä jätämme jälkeemme ja hyvyyden voimaa. Ihanaa, että Sä olet täällä! 💕

En tiedä, miten kauan olet pysynyt matkassani tällä yli 8,5 vuoden fashionpoetrymaisella taipaleellani, mutta matkan varrella olen availlut niin henkisiä kuin fyysisiäkin kipupisteitäni koko maailmalle. Osannut vetää rajani tekstien ollessa paljastavia, jolloin niistä selviää vain murto-osa siitä todellisuudesta jota olen kulloinkin elänyt. Aika monet tunteet ja niiden käsitteleminen, kun ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä ole tarvetta jakaa.

Silti, musta on äärimmäisen tärkeää puhua vakavistakin asioista, murtaa tabuja ja muureja siihen, miten asioihin suhtaudutaan -ja etenkin siihen, miten niistä kuuluisi puhua reilusti äänekkäämmin. Suurin syy kuitenkin siihen, miksi olen kertonut ja avautunut kipupisteistäni kirjaimellisesti koko maailmalle, on ollut rohkeuden jyvien ripotteleminen juuri Sulle, joka ehkä kamppailet samojen asioiden parissa.

Fashionpoetrymaisen reitin varrella moon muun muassa kertonut, miten 13 vuoden kiusaamishelvetti rikkoi minut.

Kertonut millainen matka on ollut kasvaa minuksi 29 vuoden ajan, kun on kohdannut kaikentasoisia henkisiä helvettejä:
miljooniksi palasiksi revityn sydämen eron yhteydessä miltein 7 vuoden yhteisen kodin ja perheen jälkeen, haaksirikkoutuneisuuden matkallani takaisin elämään opetteluun vaikean burnoutin jälkeen sekä yli 10 vuoden elämisen anoreksiahelvetissä -ja ajasta sen jälkeen.

Kertonut myös kipuilustani oman olomuotoni kanssa -varsinkin silloin, kun fyysisen oikosolun myötä joitakin vuosia sitten kasvoin 30 kiloa alle kahdessa kuukaudessa. (Sittemmin tilanne on normalisoitunut minummaksi, miltein kahdeksan vaatekokoa pienemmäksi, näin lyhyehkön ajan sisällä oikosolun korjaannuttua itsestään.) Paasannut elämisen etuoikeudesta, jota meistä jokaiselle ei ole myönnetty. Avautunut kamppailusta päässäni olevaa kuolemanvakavaa kasvainta vastaan -ja siitä kyvystä, miten silti jatkaa etehepäin.

Ja muita tosielämän stooreja, jotka ovat mahdollistaneet mun taipaleeni täksi itsensä rakastamisen ambassadoriksi, joka haluan voimaannuttaa just Sua muodin, kauneuden ja syrämellisen sisällön välityksellä.

Kaikista alastomimmaksi mut kuitenkin on vetänyt niin tänäkin vuonna julkaistu paljastus kasvaimesta päässäni kuin vuonna 2013 julkaistu teksti, jossa niin ikään kerroin avoimesti kamppailustani kuolemaa vastaan fyysisen vakavan s-sanalla alkavan sairauden tiimoilta, jonka aikana pelko siitä, että joutuisin hyvästelemään pienokaiseni runteli minut sisältä.

Throwback vuosiin 2012-13 & Ajatuksia, joihin samaistun nykyhetken kamppailussakin

Kuolema ja omat hautajaiset eivät ehkä ole se tyypillisin asia, mitä nuori äiti joutuu pohtimaan. Tai ylipäätänsä nuori ihminen -olin vasta 18-vuotias lukiolainen, kun viittaus tuohon kavalaan sairauteen löydettiin selittämättömien kipujen seurauksena.

Muistan miten olin suunnattoman häpeissäni, kun YO-kokeisiin tarvitsin mukaani kivunlievennystä, jota ilman en pystynyt esimerkiksi istumaan ja ex-puolisokin joutui usein kantamaan mua huoneesta toiseen. Häpesin sitä, että mun piti kertoa tilanteestani lukiossa rehtorille, joka onneksi kunnioitti ja piti asian omana tietonaan, mutta informoi valvojia sen verran että sain pidettyä kivunlievennyksen käteni ulottuvilla.

Häpeä oli yksi päällimmäinen tunne sairaudestani enkä myöskään olisi halunnut nähdä niitä sääliviä katseita, kun nuori sairastuu vakavasti. Koin myös jollain tasolla, ettei se sopisi yhteen oman hyvinkin määrätietoisen asenteeni kanssa. Sairauteni ei pitänyt pahentua tämän radikaalimmin, ei ainakaan kovin nuorena ja sen uskottiin saatavan balanssiin ihan pysyvästi. Hädän ei pitänyt olla siis mahdottoman suuri kuoleman suhteen vaikka vakavasta löydöksestä olikin kyse, kipujen ollessa välillä mahdottomiakin.

Kunnes ollessani 22-vuotias mahdottomasta tuli mahdollista ja seuraava vuosi menikin pohtiessa hautajaisjärjestelyitä, jäähyväistekstin kirjoittamista tänne ja sen ohjeet julkaisemiseksi sille läheisimmälle sekä osittainen paluu kotiäidiksi korkeakouluopinnoistani -sitä kun en tiennyt, miten kauan saisin tuon silloin hieman 1,5-vuotiaan poikani sylissäni pitää ja nähdä hänen kasvuaan.

Tuntuu myös hyvin paljaalta ja alastomalta kirjoittaa tätä (niin, että parhaimmillaan funtsin painanko julkaisu-painiketta ollenkaan) sillä mun kamppailustani ei ollut tuolloin tietoinen kuin ex-puolisoni ja eräs läheinen ystäväni. Perheellenikin, jotka ovat mulle äärimmäisen läheisiä ja rakkaita, kerroin vasta jälkikäteen -samoin muille läheisimmille ystävilleni.

Niin monia kertoja olisi tehnyt mieli purkaa sitä käsittämätöntä vääryttä ääneen ja kertoa, että miten helvetin peloissani mä olin.

Tiedostin sen keskellä tuota helvetillistä vuottakin jo, mutta täytyy jälkiviisaana todeta ettei ole kovin tervettä pitää tuota kaikkea sisällään.

Keskellä aallokkoista selviytymismoodia “kulissiani” auttoi omalta osaltaan pitämään pystyssä se omalla tavallaan vääristynyt ajatus “mutta enhän mä edes näytä kuolemanvakavasti sairaalta” -ja toi mukanaan myös eräänlaista häpeää ja tunnetta piiloutua sillä koin, ettei mulla ollut oikeutta omaan diagnoosiini.

Inhimillisen selviytysmoodin jälkeen eli oireettoman paperit (en sano syöpään, kasvaimiin ja pahanlaatuisiiin muutoksiin sairastuneen koskaan saavan terveen papereita -on oireettomia kausia, mutta ikävä kyllä kaikki voi muuttua) saatuani tilanne räjähti kasvoilleni: “Oho. Mähän selvisinkin hengissä. Ai miten niin mä meinasin kuolla, eihän nuori ihminen voi kuolla?” sillä omaa sairauttaan on vaikea tunnistaa vakavaksi keskellä sitä selviytymismoodia, jota Sä tavallaan tarvit selvitäksesi kaiken kuoleman keskellä henkisesti hengissä.

Miten olisi tehnyt mieli jysäyttää tieto tilanteestani myös esimerkiksi välillä käydessäni joillakin luennoilla, joilla sain kuulla “luokkakavereiden” osalta ilkkumista siitä etten ollut läsnä kuin vain silloin, kun olin opinnoista vastaavani kanssa niin sopinut. He eivät sitä tienneet eikä mielestäni tuollakaan asteella yksinkertaisesti kuulu toisen opintoasiat muille joten vaikenin kuin muuri ja vastaukseksi annoin syvän hiljaisuuden.

Olin kiitollinen siitä, että olin saanut poikkeusluvan suorittaa kotoa opintojani kohti valmistumista, jossa painoi vitosen (arvosteluasteikko 1-5) keskiarvoni. Teinkin tunnollisesti kotoa käsin ja etenin opinnoissani sillä sain etuoikeutetusti suorittaa itseopiskeluna monia kursseja, jotka normaalisti vaatisivat läsnäoloa. En tänä päivänäkään tiedä, että mistä revin sitä virtaa jaksaa painaa kovien kipujen piinaamana.

Välikysymys pohdittavaksesi.

Osaatko Sä asettua tuntemattomankin ihmisen asemaan? Muistaa sen arjenkin keskellä olla ihminen ihmiselle -niille ihan oikeille ihmisille, jotka eivät välttämättä sinänsä Sulle henkilökohtaisesti merkitse mitään, mutta joiden päivään huomaamattasi vaikutat joko positiivisesti tai negatiivisesti?

Kun vihdoin sain kerrottua perheelleni, että missä ollaan menty, niin muistan isoveljeni todenneen, että miten käsittämättömän vahva mä olinkaan ollut, kun kuullessani kuoleman kolkuttavan ovella uskalsin alkaa elämään täysillä. Sillä tuon vuoden aikana tein myös rankan matkan ja toivuin askel askeleelta irti syömishäiriön kahleista -olin vakaasti päättänyt etten tulisi kuolemaan itseäni vihaten tai sairauden ääntä totellen, joka oli määritellyt mun minuuttani jo yli vuosikymmenen verran.

Läheisilläni ei ollut ollut aavistustakaan, että miten olin elänyt jälleen läheltä piti-tilanteen keskellä vaikka ehkä pienoisia ihmettelyitä olivatkin vuoden aikana havainneet -etenkin, kun oman serkkuni yo-juhlat menivät kipujen vuoksi sivusuun enkä kotikotonakaan ihan enää yhtä usein tullut poikettua. He olivat vain ajatelleet mun olleen todella kiireinen korkeakoulun, sen määrätietoisen asenteeni ja pienen vauvan kanssa samalla ottaen aikaa omalle jaksamiselleni.

Kuolemisesta ja sen arvaamattomuudesta

En usko, että kukaan meistä säilyy ehjänä tässä elämässä.

En usko, että tahto on aina se ainut asia, joka riittää kun kamppailee kuoleman kanssa nenäkkäin -hengissä pysymiseen vaaditaan isoin ripaus kohtaloa vaikka taistelutahto ja toivo hengissä pysymisestä auttavatkin kummasti sietämään tilannetta.

Mua ärsyttää suunnattomasti puheet siitä, että kunhan vaan taistelee ja on vahva, niin voi selvitä mistä vain. Kun tiedän, miten niin monet pelkäämättömän asenteen omaavat, rohkeat, viisaat, elämänmyöteisimmät ja maailman vahvimmat tyypit häviävät taistelun kuoleman armottomuutta ja arvaamattomuutta vastaan.

Joskus se kuolema näyttäytyy fyysisen sairauden muodossa, mutta valitettavan usein myös ne henkiset helvetit vetävät tilanteen niin toivottomaksi, että vahvakin ihminen murtuu ja uupuu täysin.

Itse ajattelen esimerkiksi Robin Williamsin kaikkea muuta kuin luovuttaneen: tuun ikuisesti muistamaan hänet siitä, miten käsittämättömän vahva hän oli. Miten monet miljoonat ihmiset hän sai nauramaan -huolimatta siitä, miten samalla hän taisteli sisällissodassa omia demoneitaan vastaan vuosikymmenet.

Se, jos mikä, todistaa sen miten vahva, mieleltään kestävä ja ennen kaikkea muita ihmisiä ja rakkaimpiaan ajatteleva tyyppi hän olikaan: miten keskellä armotonta henkistä helvettiäkin hän antoi niin monille syyn iloon ja nauruun.

Mitä jätän jälkeeni, kun mua ei enää ole?

Lienee myös aika sallittua omalla kohtalollani, että moon tullut pohtineeksi jo lukuisia kertoja otsikossakin ja edellä piilevää kysymystä.

Tuo kysymys sai mut myös aikoinaan äärirajoilleni, sillä mulle tuli terveen/oireettoman paperit saatuani järjetön kiire toteuttaa keskeneräisiä unelmiani ja luoda jotain sellaista, joka jää elämään vielä sittenkin, kun mua ei enää ole. Koin saaneeni uuden tilaisuuden käytettäväksi, jota en halunnut enää tuhlata jossittelun varaan -kokiessani omakohtaisesti sen karun tosiasian, miten nuoruus ei ollutkaan tae elämästä. Miten tämä kaikki voikin olla silmänräpäyksessä ohi kenellä vain.

Miten hento ote se oma elämä onkaan ja miten pienestä se on kiinni. Ja miten elämässä kaikki on mahdollista, mutta tämä elämä itsessään on se haurain ja epävarmin juttu, josta ei ole koskaan takuita.

Kaikki-mulle-heti-nyt-kun-en-vielä-ole-kuollut ajattelutapa ajoi mut lopulta vakavaan burnouttiin. Kahdesti. Lopulta se mielekäs korkeakoulupaikkakin vaihtui varttia vaille valmistumista erohakemukseeni ja vahvaan päätökseeni panostaa tähän omaan, silloiseen osa-aikatyöhöni, täysillä. Hyppy tuntemattomaan kannatti -pyöritän kokopäiväisesti näitä molempia bisneksiäni.

Sittemmin olen ymmärtänyt yhden jos toisenkin asian, kun burnout pakotti funtsimaan mikä on tärkeintä ja mihin haluaa panostaa.

Esimerkiksi sen, että ne on ne mun elämän miramaiset henkäykset, jotka jäävät elämään sittenkin, kun mua ei enää ole. Ei maailmoja mullistavat keksinnöt, legendaariset teot ja sanat tai mitkään muutkaan maailman ääriin kantautuvat asiat.

Vaan se, mitä olen antanut itsestäni muille.

Millaisia sanoja olen sanonut, olenko kysynyt tarpeeksi toisilta, että mitä heille kuuluu ja kertonut, että he merkitsevät ja, että minä välitän. Millaiset olkapäät ja korvat olen tarjonnut, kun ystäväni maailma on murentunut. Millaisen sylin olen tarjonnut, kun lapseni tarvitsee hellyyttä ja rakkautta. Olenko muistanut kysyä aviomieheltäni, että miten hänen päivänsä meni ja olenko ollut tukena ja turvana niin isoissa kuin pienimmissäkin jutuissa.

Meistä kukaan ei voi päätellä toisen ulkoisen habituksen perusteella, että millainen elämänstoori jollakin on tai millainen taistelu jollakin saattaa olla par’aikaa käynnissä -joko sairauden riimaavana tai muun elämisen vaikeuden muodossa.

Kaikki vakavatkaan sairaudet -eivät henkiset mutteivät myöskään fyysiset- kun eivät välttämättä välity ulospäin.

Mutta sen sijaan me voidaan päätellä hyvin paljon olennaisia asioita sisäisten asioiden perusteella. Siitä luovatko ihmiset asenteellaan, teoillaan, olemuksellaan ja sanoillaan kauneutta vai rumuutta ympärilleen.

Ne kun ovat niitä todellisia asioita, joihin Sun ja mun kuuluisi kiinnittää huomiota kanssaihmisissä. Asioita, jotka jäävät elämään vielä kauan kohtaamisen jälkeenkin ja, jotka voivat parhaimmillaan olla jollekin se syy jaksaa -ja pahimmillaan se syy luovuttaa.

En ehkä tule ehtimään jättää jälkeeni niitä maailman ääriin kantautuvia asioita, jotka pysyvät historian kirjoissa. Mutta vaikka siinä joskus onnistuisinkin saaden etuoikeuden elää vielä puolenkin vuoden päästä, niin silloinkin se merkitsevin asia on ollut se, millaisen jäljen mä jätän itsestäni toisille ja heidän elämäänsä.

Se jälki, kun leviää ihmisestä toiseen saaden aikaan domino-efektin joka jää aina elämään ikuisesti. Ja mun tavoite elämässä on aina ollut, että mun oma domino-efekti olisi hyväsydäminen ja kiltti -positiivisia viboja, jotka saavat jokaisen -sen laitapuolen kulkijankin, jota monet välttelevät- tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja jokaisen tuntemaan olonsa samanarvoiseksi kuin kaikki muutkin.

Sen ei tarvitse olla kuin ystävällinen hymy, pieni mutta sitäkin merkitsevämpi sana tai sitten jotain isompaa inhimillisyyttä. Musta sellaiseen on meistä jokaisella aikaa kiireenkin keskellä -muistaa olla ihminen ihmiselle.

Toivon, että sinä päivänä kun on mun aikani lähteä, niin moon onnistunut antamaan itsestäni sen kaikista tärkeimmän: rakkaudellisia, voimauttavia ja hyviä viboja, jotka ovat muuttaneet elämiä edes kultahippusen verran valoisimmiksi ja merkityksellisimmiksi. Saaneet edes hymyn aikaan keskellä muutoin kiireistä tai jopa huonoa päivää.

Tiedän, että se tulee olemaan maailman vaikein paikka läheisilleni -olin sitten miten nuori tai vanha tahansa- sillä niin se on ollut sitä minullekin, kun rakas ihminen on matkannut ajasta iäisyyteen. Olen sanonut näkemiin ja toivottanut hyvää matkaa muun muassa papalleni, joka sai etuoikeuden elää pitkän elämän ja toisaalta myös parinkympin kynneksellä olleelle enkelille, jonka kanssa ystävyys oli juuri syvenemässä –joku, jonka koki tunteneensa aina vaikka juuri vasta kohdattiin ja ystävystyttiin.

Ei ole merkitystä sillä, että minkä ikäinen ihminen on. Ei ole olemassa ketään toista samanlaista eikä tule koskaan enää olemaankaan -siksi maailmastakin aina katoaa jotakin jonkun kuollessa. 

Mutta uskon myös siihen, että meidän jokaisen jälki tulee aina näkymään täällä. Sellaisena, miten olemme muita kohdelleet ja mitä heidän elämään antaneet. Se jälki jää elämään toisissa ihmisissä aina ja jatkaa kulkuaan heistä seuraaviin
-jatkaen loputtomasti kulkuaan.

Ja tuo pieni, nyttemmin 8,5-vuotias, valloittava poika. Hänen äitinä oleminen on se mun elämäni tärkein työ. Hän on se suurin asia, jonka mä tulen koskaan saavuttamaan. Se tulevaisuudenkin maailmoja mullistava ihmistaimen, joka tänäkin päivänä muuttaa maailmaa kiltteydellään, hyväsydämisyydellään ja rohkeudellaan.

En itse ainakaan keksi mitään sen parempaa legendaa ja historiaa itsestäni.

Oletko Sä miettinyt, että mikä on se Sun
tärkein jälki omassa elämässäsi?

Millaisia fiiliksiä Sä herätät paraikaa muissa ihmisissä ja miltä Sun elämäsi itsestäsi tuntuu? Entä millaisen maailman ja muistijäljen jätät muille sitten, kun on se Sun aika poistua?

Onko se unelmillesi pysyminen uskollisena ja niiden kloonaaminen tosielämään askel askeleleelta? Onko se taito kuunnella ja olla läsnä läheistesi elämässä? Onko se sitä ettei arkea enää tunnista omakseen ja päivät lipuvat ohi hektisyyden ja stressin valtaamana -sittenkun ajattelulla elämääsi ja unelmiasi pitkittäen?

Meistä jokainen tekee virheitä ja omaa niitä paskojakin päiviä ja viikkojakin, jolloin ei rehellisesti sanottuna huvita hymyillä edes (tai etenkään) omalle peilikuvalleen. Meistä jokainen miettii, että mitähän sitä tekisi isona tai jospa olisi sen isoimman unelman eli riskin ottamisen aika “Sitten kun…”. Aina ei voi olla hyviä hetkiä tai edes päiviä ja usein silloin tulee tiuskittua eikä laittaa omaa hymyään jakoon tuntemattomille. Se tekee meistä inhimillisiä ihmisiä.

Tämän artikkelini pääpointti oli kuitenkin lähettää Sulle ihanaiselle voimaryöppy, joka saisi edes alituisesti funtsimaan sitä aika karuakin -mutta toisaalta hyvin voimaannuttavaa- tosiasiaa, miten elämä on kirjaimellisesti juuri tässä ja nyt. Ja mä olen aivan varma, että Sussa on kaikki se voima, jota tarvitset hylätäksesi mutkujoskusitku-elämän ja alkaa nytkuttelemaan. Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään suurta ja mahtavaa vaan se hyppy omaan unelmaelämään on usein ihan tavallisia, pieniä, asioita ja päätöksiä. Koska juuri ne pienimmät, arkisimmat, asiat muodostavan isoimman kimpaleen hyvinvoinnissa ja siinä, miten etuoikeutetuksi koemme elämän ja olemassaolomme. Pienistä päätöksistä -liittyivät ne sitten työhön, unelmiin, ihmissuhteisiin, minuuteen tai mihin vain- kasvaa suurta.

Eikä unelmaelämän tarvitse olla isoja uraunelmia ja pankkitiliä, vaan aito onnellisuus mistä unelmaelämäkin rakentuu löytyy jo sieltä Sun sisältä: kiitollisuus. Itsestäsi, elämästäsi ja läheisistäsi. Niissä piilee mielestäni menestymisen salaisuus.

How-to Guide to Create Your kind of Fall Tones Outfit | Opas Sun oman syksyisen asun luomiseen:

[shopr_shopthepost collection=”velvet” size=”large” title=”Gorgeous finds for making your kind of Fall tones Outfit! Upeita löytöjä luodaksesi Sun version syksyisistä sävyistä!” show_product_title=”yes” show_product_price=”yes”]
[shopr collection=”velvet”]

What do You think of this outfit? And what’s your fave tip on fall fashion? 😍

And hey, share this article to someone who needs to hear these empowering words of enjoying Today  & comfy style inspiration! And save this to your Pinterest as a reminder & inspiration! 😘

---

Mitä mieltä Sä oot tästä asukokonaisuudesta? Entä mikä on sun suosikkivinkki syysasuille? 😍

Muista hei myös jakaa tämä artikkeli sille tyypille, joka kaipaisi rohkaisun sanoja elää tätä hetkeä & inspistä miten toteuttaa mukavuudenhaluisesti syksyisiä sävyjä. Ja tallenna tämä Pinterestiisi muistutuksena & inspiraationa!  😘

---

---

Wanna hang out?
Let’s chill out, get inspired and network together
via Instagram, Facebook, Pinterest or Bloglovin! 😍

Hengataanko?
Fiilistele, inspiroidu & verkostoidu mun kanssani
Instagramissa, Facebookissa, Pinterestissä tai Bloglovinissa! 😍

You may also enjoy reading these | Uskoisin Sun nauttivan myös näistä lukuhetkistä

[:]