Olen koko ikäni törmännyt niihin ihmisiin, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan negatiivisten asioiden vyöryttäminen {tiedättekö, juuri ne tyypit joiden suusta lentelee pahansisuisia kommentteja, jotka yleensä alkvat tyyliin “luuletko tosiaan…”|”ei susta ole…”|”**skat sä mitään sellaista osaa, valehtelet…|”en mä ainakaan koskaan noin tekisi…” jne.} toisten niskaan. 

Pahinta on se, että miten helppoa heidän valheisiinsa loppujen lopuksi onkaan uskoa 

-nimimerkillä 13 vuoden koulukiusaamishelvetti takana, jona aikana olin itsekin uskoa olevani milloin mitäkin {tekoanorektikko|tekourheilija ja näiden “syiden” seuraamana myös pataloginen valehtelija|ylipäänsä surkea ja typerä ihmisolento, jota kukaan ei voi haluta ystäväkseen -niiden ihmisten suusta, jotka vaivautuivat juttelemaan kanssani korkeintaan sanasta pariin lauseeseen useamman vuoden aikana, jos edes niilläkään eli oletukset tehtiin ulkoisen habitukseni, juoruämmien/äijien ja väärinkäsitysten perusteella sekä yleensä ottaen ihan vain huvin vuoksi}

“Never allow yourself to be defined by someone else’s opinion of you.”

mutta onnekseni itselläni on aina ollut elämässäni ne muutamat lähipiiriläiset {=läheisimmät ystävät, perhe, lukioajoista lähtien mukana kulkenut puoliso}, jotka ovat tunteneet mut läpikotaisin, ja niinä synkimpinäkin hetkinäni muistuttaneet siitä, että kuka minä todella olen sekä valaneet uskoa omiin unelmiini ja muistuttaneet asioista, joissa olen aidosti lahjakas kun itse olen ollut varma, että ei musta tosiaankaan ole mihinkään
-sitähän mieltä nekin  on.
Mutta läheisteni muistutukset antoivat voimaa kapinoida ja sanoa vastaan niille -ja veikkaisin, että ilman läheisteni tukea yksi niiden  tempauksista olisi voinut olla se viimeinen niitti arkkuuni. Onneksi olin  kuitenkin läheisteni ansiosta liian vahva menettääkseni lopullisesti uskoa itse elämään. 

En tiedä johtuuko se siitä, että  itse olen  kantapään kautta joutunut oppimaan uskomaan omiin unelmiini ja siihen, millainen todella olen kyseenalaistamatta itseäni sekä välittämättä ja uskomatta niihin ihmisiin, jotka ovat yrittäneet lannistaa milloin milläkin paskapuheillaan  vaiko mistä, mutta koen eräänlaiseksi elämäntehtäväkseni valaa uskoa muihin -myös niihin tuikituntemattomiinkin.

Siitä saa ihan mieletöntä energiaa itselleenkin, kun kehuu vaikkapa tuikituntemattoman ihmisen kauniita silmiä tai lempibloggaajansa pettämätöntä tyylitajua. Tästä syystä en osaa päättää, että kumpi on mukavempaa; kehujen vastaanottaminen vai antaminen -kumpainenkin kun saa aikaan dominomaisen efektin
  positiivisella energiallaan.

Asian suhteen tosin suomalainen mentaliteetti  tuntuu menevän niin, että toisen ihmisen onnellisuus/erilaisuus/lahjakkuus jossakin on automaattisesti itseltä pois. Ja auta Armias, jos annat kohteliaisuuden jollekin niin se tulkitaan mielistelyksi/feikiksi -after all, eihän kukaan tervejärkinen suomalainen pysty kehumaan aidosti toista{huomatkaa sarkastisuuteni}.
Myönnän joskus olleeni kateellinen muille, mutta kenties itsevarmuuden ja terveemmän itsetunnon myötä olen senkin piirteen kitkenyt itsestäni poies sillä se on tunne, jolla ei yksinkertaisesti tee mitään {ellei tavoitteena ole saada itselleen pahaa mieltä aikaiseksi tuntien itsensä huonoksi ja riittämättömäksi mikä taas varastaa luvattoman paljon voimavaroja -tyystin turhaan sillä se on kiduttava tie, jolla ei ole päätöspistettä}.
Toisaalta se, että nykyisin olen tietoinen omasta arvostani, tavoitteistani ja lahjakkuuksistani voidaan perisuomalaiseen tapaan tulkita ylimielisyydeksi tai itserakkaudeksi {siis onhan se nyt hemmetin kauhiaa, kun uskoo itseensä, tuo itseään/mielipiteitään esille eikä välitä tippaakaan siitä, mitä muut saattaisivat ajatella meikälääsestä/tekemisistäni koska satun olemaan enemmän kuin tyytyväinen itseeni ja elämääni…}.
Ja jälleen kerran kysyn, että  miksi?

“Strong people don’t put down others… They lift them up.”
Michael P. Watson

En tosin ole ikinä ymmärtänyt tai kuulunut siihen kuppikuntaan, jossa toisen ihmisen onnellisuuuteen/lahjakkuuteen/erilaisuuteen hyökätään  paskanjauhamisen/panettelun/juoruamisen vallankumouksella. Ja miksi; pönkittääkseen sitä olematonta itsetuntoaan? Eikö olisi energiaa säästävämpää olla aidosti onnellinen/ylpeä sen toisen ihmisen puolesta/hyväksyä hänet sellaisena kuin on
-oli kyseessä sitten tuikituntematon tai tuttu? 

Toisen onni/lahjakkuus/erilaisuus kun ei ole keltään muulta pois.

Omalta osaltani haluan haastaa saman määrän itse upeuksia kuin mitä näitä kuvankauniita, Milena Huhdan käsikirjoittamia, kiiltokuvalahjojakin löytyy eli kehuhaaste lähtee seuraavalle kuusikolle {kahdelle tosielämän pelastusenkelilleni sekä neljälle bloggaajakollegalle, joiden positiivinen asenne tarttuu ruudunkin lävitse} satunnaisessa järjestyksessä:

En tarkalleen muista, että milloin varsinaisesti koukutuin Jennin raikkaaseen blogiin ja hänen elämänmyönteiseen asenteeseensa mutta tässä blogissa on kyllä ihastusta ikiajoiksi. Jotenkin joka ikinen kerta kun otan äkkilähdön Pupulandiaan niin palatessani olen täynnä postiivista asennetta. Se on sellainen pleissi, jonne tekisi mieli jäädä sillä itse kirjoittajasta huokuu lämpö ruudunkin lävitse. Voisin myös hyvinkin kuvitella, että jos Jennin livenä onnistuisin tapaamaan niin hän olisi just se sama upea tyyppi, jonka “tunnen” täällä Blogosfäärissäkin;
lämmin, elämänmyönteinen, ihastuttava, maanläheinen ja inspiroiva persoona. 

Omaan ristiriitaisia tunteita tätä blogia kohtaan sillä välillä aiheet joko ärsyttävät tai ihastuttavat. Silti {tai kenties juuri siksi?} mun tunteet blogin kirjoittajaa, Annaa, kohtaan pysyvät samoina.
Hyvin lämpöisinä ja ihastuneina. Anna on just sellaanen tyyppi, josta saa imettyä itseensä inspiraatiota parhaimmillaan; vahva nainen, joka on päässyt nykyiseen asemaansa kovalla työllä ja itseensä uskomisella. Just sellaanen, joka ei vähästä hätkähdä ja jokaikinen kerta äimistyn siitä vahvuudesta, jolla hän kohtaa “vihamiehensä” {josta päästäänkin siihen aiheeseen, että täällä Webilisaatiossa olisi äärimmäisen paikoillaan jokakommentoijan oikeudet, jotka kiteyttäisivät sen ideologian, ettei ole järkeä kommentoida ellei ole mitään hyvää/aidosti rakentavaa sanottavanaan…}.
Tässä upeassa tyypissä on just sitä asennetta ja esikuvaa, josta tässä postauksessa olen paasannutkin ja, josta jokaisen tulisi ottaa mallia -itseensä ja unelmiinsa uskominen kera kovan työn
sekä postiivisen elämänasenteen kun kantavat juuri niin pitkälle kuin mitä itse haluaa/uskaltaa.

Tämän blogihelmen taisin löytää parisen vuotta sitten, jolloin ihastuin Henriikkaan niin persoonana kuin kirjoittajanakin. Tästä blogista huokuu hyvä fiilis ruudun toisellekin puolelle saakka ja tämä neitokainen on osasyyllisenä naururyppyihinikin.

 
♡ Tätä itse upeutta voisin kai nimittää personal mentorikseni sillä hän on juurikin se, joka saa mut uskomaan niihin vielä suurilta ja epätodellisilta tuntuviin unelmiini, ottamaan askeleita tuntemattomaankin sekä kyseenalaistamaan ajatusmaailmaani kohti sitä ihannetilaa. Kaiken lisäksi tämä sama upeus on oma sielunsiskoni; tiedättekö, juuri se ihminen, jonka vain tiedät olevan siinä hautahan saakka ja, jonka kanssa pystyy jakamaan kirjaimellisesti kaiken ja luottamaan täydellä sydämellä {puolison lisäksi}.

♡ Tässä maailmassa on puolisoni ja lähisukuni lisäksi ainoastaan alle kourallinen ihmisiä, joiden käsiin voisin uskoa henkeni ja tämä upeus on yksi heistä. Hän on ihastuttava persoona, jonka kanssa voin parantaa vaikka koko päivän maailmaa luottamuksella. Sellainen, jota ilman elämä ei olisi yhtä aurinkoista ja onnellista. Mittaamattoman arvokas ja häikeisevän kaunis niin sisältä kuin ulkoakin.
Upea tyyppi, jonka sydän on valettu kullasta ja, jota kuvailemaan eivät riitä sanat.