The headline’s question is something that’s been rollin’ on my mind for years now. And is something that is still very current. Especially now when there are so many influencers out there who advertise themselves as a plus-sized (clarification: I think it’s an extremely good thing that you can see diversity on influencers!) but I have to admit, that most of those -on my point of view- are just normal sized but curvy.
When it comes to me, my own size has had its up and downs; gaining 66lbs in 1,5 months -moving from size 2-4 up to size 16 at its worst- because of my health issues and now being a size 8-10. But the one thing that hasn’t change is that in every size I have been in, I’ve got that same hourglass shape. And when I was young, my hourglassness brought me wars inside my head; I was so ashamed by it and tried so hard to get rid off my hips -until to the point where there were only bones left.
I felt so disappointed with myself that I couldn’t get any smaller on my hips and that my waist was so tiny compared to it; it was the same size than my skinny friends’ thighs. It really made me think that my body was the wrong kind.
It also was something that I was ashamed to and something I covered -for a really long time.
But what is more alarming is that how people who job in care also thought that yes, I was skinny but also that I was skinny in a normal way.
Even in those years when even the children clothes (the same size that my own goddaughter wear when she was 5 years old) just hang on me, you could count every bone on me and my resting heart rate was barely 27. Luckily there was finally a care unit that was specialized in eating disorders. And even senior physician there thought that there wasn’t anything normal about how my body looked like and after running pervasive examinations she gave me a lifespan of 2 weeks.
(How I survived back to life from over 10 years of anorexia, you can read HERE.)
Would my situation ever got so far, so badly if those working in care would actually take my problems seriously despite my hourglass shape
(that also happens to be a thing I could do nothing about even though I did desperately try to)?
Photo credit: amira_a via Creative Commons License
It feels like we haven’t got far since Marilyn’s times when it comes to hourglass shape and a way of thinking about it. Back in the days Marilyn’s was considered fat because of her curvy figures and even nowadays you can see so many pictures with text that says that you should accept your large size just like Marilyn did or like Elizabeth Hurley said that she thinks that Marilyn looked fabulous but would kill herself if she was that fat.
But in fact, Marilyn really was featherlight: when she was in her biggest size her waist was only 28.5 inches when being 140lbs and most of her life her waist was 22 inches when being 117lbs. Back in the day, she was considered as the US12 size but with nowadays standards she would actually be X-small size on her waist and hips and Medium-size on her bust. (source 1 & source 2)
Photo credit: Marilyn Monroe by George Barris
Who knows that what are the standards after the other 58 years when history is once again gone circle and it would be a time for another ideal body that would be so far from nowadays. And who knows how example I would be measured. But from someone who actually was really plus-sized without my own reasons, I can just tell that nowadays I’m a just normal sized curvy girl who happens to have that hourglass shape. Still -just like I had when I was at the size 0 my smallest, size 2-4 and size 16 when my hourglass shape threated be gentle and made me look more well-proportioned.
Despite the huge change in my size and getting back to the size that feels more like me (I was size 2-4 for so many years without anorexia after I recovered and until I gained weight 66lbs in 1,5 months) and the fact that my clothes are mostly size 8 (sometimes size 6 and sometimes size 10), it feels that because I have curves someone can actually think that I’m still plus-sized. Not so long ago, when I was at the flea market an older lady offered me her size 20 clothes. On the other hand, not so long ago either a good friend of mine just saw me after several months and she said that “Oh my! Girl, you could actually be described as a slim one.”
I don’t know whether our ways to see one another depends on ourselves or can, for example, the norms of our society influence on that? But if I can make a request, I wish that after another 58 years this whole curvy body issue would be part of a normal size -not automatically connected to plus-sized. That we could realize that an hourglass shape doesn’t equal to plus-sized; it can actually be someone who’s petite or normal -just like it can actually be someone with the larger figure.
How about you; is this an issue that makes you wonder and what do you think about the case Marilyn?
But most importantly, do you think that a curvy hourglass figure means you are plus-sized?
[bctt tweet=”Talking about the size issue around curviness. Does curvy figure mean you are plus-sized? Join the conversation at @Fashion_Poetry”]
Otsikon kysymys on jotain, joka on herättänyt itsessäni paljon kysymyksiä vuosien saatossa. Nykyisin tuntuu satelevan pluskokoisina itseään mainostavia vaikuttajia (tarkennus: musta on ainoastaan hyvä juttu, että pinnalla on kaikenkokoisia vaikuttajia!), mutta ainakin omaan silmään valtaosa näistä on ihan normaalikokoisia, mutta kurvikkaita.
Itselläni on koko vaihdellut rajusti terveydellisistä syistä viime vuosina; muutos 32-34-kokoisesta pahimmillaan 46-kokoiseksi ja sieltä hiljakseen alemmaksi nykyiseen 38-kokoiseen vartalooni. Siitä huolimatta mulla on jokaisessa koossa ollut se sama tiimalasi, joka nuorempana aiheutti mulle sisällissotia pääni sisällä. Ongelma se oli mulle siksi, että lantioluut törröttivät jo vastassa ennen kuin pääsin himoitsemaani kapeampikokoiseen lantioon. Olin vakaasti päättänyt, että se erottui aivan liikaa vyötäröstä, joka oli suurinpiirtein samaa kokoluokkaa kuin laihojen ystävieni reidet -tämä näkyvä ero, kun teki omissa vääristyneissä silmissäni kropastani vääränlaisen.
Se olikin pitkään jotain, mitä itsessäni häpesin ja peittelin.
Mutta hälyttävää kyllä myös se syy, minkä vuoksi osa ihan hoitoalalla työskentelevistäkin mielsivät mut normaalin laihaksi niinäkin vuosina,
kun lastenvaatteetkin (samaa kokoa kuin silloin 5-vuotiaan kummityttöni) vain pyörivät päälläni, jokaisen luun pystyi laskemaan ja leposyke näytti hädintuskin 27. Onneksi lopulta löytyi syömishäiriöihin erikoistunut yksikkö, jonka ylilääkäri ei nähnyt minussa ulkonäöllisesti mitään normaalia ja laajojen tutkimusten myötä antoi minulle elinaikaennusteeksi kaksi viikkoa. (Siitä, miten selvisin takaisin elävien kirjoihin yli kymmenen vuoden anoreksiahelvetistä voit lukea TÄÄLTÄ.)
Olisiko tilanteeni äitynyt koskaan niin pahaksi, jos ongelmaani oltaisiin tartuttu huolimatta tiimalasimallisesta vartalostani,
jolle en itse mahda mitään vaikka epätoivoisesti sitä yritinkin?
Tuntuu, että emme ole nykypäiväänkään mennessä päässeet sitten Marilynin ajoista pidemmälle, mitä tulee tiimalasimalliseen vartaloon ja ajattelutapoihin siitä. Tuohon aikaahan Marilynia pidettiin kurvikkaan vartalonsa vuoksi suurinpiirtein lihavana ja nykyisinkin näkee monenlaisia tekstejä kuvineen, jossa joko ylistetään, että miten pitäisi hyväksyä itsensä isokokoisena kuten Marilynkin teki tai Elizabeth Hurleyn tavoin ihaillaan Marilynin upeutta, mutta todetaan ettei itse viihtyisi niin lihavana.
Tosiasiassahan Marilyn oli höyhenenkevyt; isoimmillaankin hänen vyötärönsä oli ainoastaan 72-senttinen ollessaan 63-kiloinen, mutta suurimman osan eliniästään 55-senttinen ollessaan 53 kiloinen. Hänet miellettiin kooksi US12 eli EU42, mutta mittojensa perusteella olisi nykypäivänä vastannut vyötäröltään ja lantioltaan XS-kokoista sekä rinnanympärykseltään M-kokoista. (lähde 1 & lähde 2)
Photo credit: Marilyn Monroe by George Barris
Kuka tietää, että millä mittapuulla esimerkiksi minut mitoitettaisiin 58 vuoden kuluttua, jolloin luultavasti on taas historia kiertänyt kehää ja kierroksessa ihannevartalo, joka ei millään mittapuulla vastaa nykypäivää. Mutta näin kuitenkin oikeasti pluskoossa itsestä riippumattomista syistä käyneenä voin todeta olevani täysin normaalikokoinen, jolla vain sattuu olemaan tiimalasivartalo. Edelleen -kuten oli myös silloin pienemmilläni 30-kokoisena, 32-34 koossa sekä 46 koossa mikä toisaalta ehkä antoi myös armoa jakaen kilot sopusuhtaisemman näköisesti.
Huolimatta muutoksesta kohti omalta tuntuvampaa kroppaa (ilman anoreksiaakin olin useamman vuoden ollut 32-34-kokoinen kunnnes terveydellisistä syistä lihoin sen 30 kiloa 1,5 kuukaudessa) ja siitä, että olen normaalikokoinen, joka käyttää enimmäkseen 38-koon vaatteita (välillä sopivimmat ovat niin 36- kuin 40-kokoisiakin) niin joku voisi mieltää minut kurvieni vuoksi edelleen pluskokoiseksi. Ei ole kauaakaan aikaa, kun vähän vanhempi rouva tarjosi minulle 50-kokoista vaatettaan livekirpparilla, mutta toisaalta ei ole kauaakaan aikaa, kun viimeksi useita kuukausia sitten minut nähnyt ystäväni totesi silmät suurentuen, että “Ohhoh! Suahan voisi kuvailla hoikkavartaloiseksi”.
En tiedä vaihtelevatko näkökulmat ihmisen mukaan vaiko saneleeko esimerkiksi yhteiskunnan normit tilannetta? Mutta jos toiveita saa esittää, niin ehkä myös silloin 58 vuoden kuluttua kurvikas vartalo on osa normaalikokoista eikä viittaa enää automaattisesti pluskokoiseen vaan käsitettäisiin, että tiimalasi ei ole yhtäkuin pluskokoinen vaan se voi myös tarkoittaa pienikokoista ja siroa naista siinä missä yhtälailla myös isokokoisempaa.
Onko tämä aihe sussakin herättänyt kysymyksiä? Entä mitä mietteitä tapaus Marilyn saa sussa aikaan?
Ja ehkä se tärkein kysymys; miellätkö sinä kurvikkaan tiimalasin pluskokoiseksi?
[bctt tweet=”Pohdintaa kurvikkuudesta. Tekeekö kurvikas vartalo pluskokoisen? Liity keskusteluun: @Fashion_Poetry”]
Want more? Be sure to check out the Fashion Poetry on:
Janoatko lisää inspiraatiota? Seuraa The Fashion Poetryä:
Bloglovin’, Facebook, Instagram, Pinterest & Twitter
Sain jokin aika sitten kommentin, että jos laihduttaisin, takapuoleni ei olisi niin leveä suhteessa muuhun vartaloon. Totesin vaan kommentoijalle, että kyllä se olisi silti ihan suhteessa yhtä leveä kuin nytkin, joskin toki ympärysmitaltaan pienempi. Minulla on aina ollut leveä lantio, mutta varsinkin nytkun olen lihonut plus-kokoon (onko EU42 jo plus-koko?), oletetaan, että sen leveys on ainoastaan lihomisesta johtuvaa.
Muutenkin on jotenkin surullista miten yhteiskunnasta on tullut ulkonäkökeskeinen. Toki terveys on tärkeää, ja vaikka minua ei suoranaisesti haittaa kenenkään paino, niin toki oikeasti sairalloisen lihavien (esim. BMI yli 40) ihmisten terveys huolestuttaa minua. Huoli on toki heidän onnellisuudessa, mutta myös siinä, että jos lihavuus kasvaa koko ajan tulee siitä yhteiskunnalle kustannuksia. Sairalloinen lihavuus on usein mielenterveydellinen sairaus, kuten esim. sairalloinen laihuus, mutta siihen ei kuitenkaan anneta samalla tavalla psykiatrista hoitoa kuin laihuuteen. En usko, että kukaan ihminen rakastaa ruokaa niin paljon, että syö itsensä 200 kiloiseksi, vaan siihen ruokaan paetaan jotain muuta, ja jos sitä muuta hoidettaisiin, ei sairalloisesta ylipainosta syntyviä kustannuksia olisi samassa määrin.
Sain jokin aika sitten kommentin, että jos laihduttaisin, takapuoleni ei olisi niin leveä suhteessa muuhun vartaloon. Totesin vaan kommentoijalle, että kyllä se olisi silti ihan suhteessa yhtä leveä kuin nytkin, joskin toki ympärysmitaltaan pienempi. Minulla on aina ollut leveä lantio, mutta varsinkin nytkun olen lihonut plus-kokoon (onko EU42 jo plus-koko?), oletetaan, että sen leveys on ainoastaan lihomisesta johtuvaa.
Muutenkin on jotenkin surullista miten yhteiskunnasta on tullut ulkonäkökeskeinen. Toki terveys on tärkeää, ja vaikka minua ei suoranaisesti haittaa kenenkään paino, niin toki oikeasti sairalloisen lihavien (esim. BMI yli 40) ihmisten terveys huolestuttaa minua. Huoli on toki heidän onnellisuudessa, mutta myös siinä, että jos lihavuus kasvaa koko ajan tulee siitä yhteiskunnalle kustannuksia. Sairalloinen lihavuus on usein mielenterveydellinen sairaus, kuten esim. sairalloinen laihuus, mutta siihen ei kuitenkaan anneta samalla tavalla psykiatrista hoitoa kuin laihuuteen. En usko, että kukaan ihminen rakastaa ruokaa niin paljon, että syö itsensä 200 kiloiseksi, vaan siihen ruokaan paetaan jotain muuta, ja jos sitä muuta hoidettaisiin, ei sairalloisesta ylipainosta syntyviä kustannuksia olisi samassa määrin.
Mä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, että miksi kommentoida ellei ole mitään rakentavaa kommentoitavaa -kuten esimerkiksi tämä sun saama kommentti, joka on mun mielestä lähinnä ajattelematonta. Ja juuri tuo, että harvoinpa sitä kroppansa mallia pystyy muuttamaan vaikka esimerkiksi luonnollisesti itsekin olen tällä hetkellä isompi tiimalasi kuin vaikkapa silloin 30-kokoisena.
Tuo muuten, että mistä pluskoot alkavat niin taitaa olla ikuinen debatti. Muotimaailmassa se alkaa minun nykyisestä koostani eli 38 koosta ylöspäin, mutta taas “oikeassa elämässä” useimmat plusmallistot alkavat 46 koosta. Henkilökohtaisesti ajattelen, että pluskoot alkavat juurikin tuosta 46 koosta vaikka jollekin toki jo nelosella alkava kokonumero on merkki pluskoosta. Esimerkiksi juuri tämän vääristyneen käsityksen vuoksi itsekin olin järkyttynyt, kun jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni (raskausaikanakin kokoni oli maksimissaan 32-34 enkä äitiysvaatteita ostanut, vaan menin ihan omilla vaatteillani) tuon yllättävän painonmuutoksen myötä ostamaan nelosalla alkavia vaatteita -kunnes huomasin, että esimerkiksi kokoa 42 tai 44 käyttävät näyttävät silmääni täysin normaalivartaloisilta.
Samaistun hyvin tuohon ulkonäkökeskeisyyden surullisuuteen. Vaikka toisaalta, ainahan ulkonäkö on näytellyt ihan liian tärkeää roolia, mutta se on nykypäivänä enemmän esillä esimerkiksi somen myötä. Mä en lähtisi lokeroimaan ihmisen terveydentilaa BMI:n perusteella sillä senhän on ihan tieteellisestikin todistettu olevan erittäin kyseenalainen. Minä (lyhyt ja siron lihaksikas ollut aina lukuunottamatta tätä itsestä riippumatonta terveydellisistä seikoista johtuvaa painonnnousua sekä ihan niitä luurankoaikoja, jolloin mussa ei ollut kuin luut) esimerkiksi olen aikoinaan luurankomaisesta kropastani huolimatta ollut aina ns. liikaa ja ollessani 32-34-kokoinen (minulle täysin normaalikoko ilman syömishäiriötäkin), niin BMI:n mukaan mun olisi pitänyt laihduttaa vähintään 5 kg. Toinen hyvä esimerkki on se, että yläasteella rehtori määräsi minut punnitukseen sillä oli erittäin huolissaan, kun olin alkanut muistuttamaan elävää luurankoa -lopputuloksena se, etten ollut riittävän alipainoinen eli ei ollut perusteita toimenpiteisiin.
Mielestäni on parempiakin mittareita olemassa siihen, että huomaa ihmisen olevan liian laiha tai liian lihava. Toisaalta, hyvin hoikallakin voi olla keskivartalolihavuutta (vaarallisinta terveydelle) enemmän kuin pyöreämmällä, jolla on vartalonmalli erilainen ja paino jakautuu ns. tasaisemmin. Vastaavasti myös fysiikka voi olla isommalla ihmisellä parempi kuin pienemmällä -toinen voi vetää sen 15km lenkin ja elää terveellisesti kun taas toinen saattaa syödä hyvinkin epäterveellisesti sillä verukkeella, kun mikään ei tartu kroppaan ulkoisesti ja olla liikkumatta koska ei pidä siitä.
Yhteiskunnalle tulee myös kustannuksia ihan muista terveydellisistä syistä (esimerkiksi masennuksen vuoksi ennenaikaisesta eläkkeestä yli 2 miljardin kustannukset, tupakoinnin välittömät ja välilliset yli 1,5 miljardin kustannukset ja liikkumattomuudesta varsinkin nuorten keskuudessa yli 3 miljardin kustannukset -tässä vain muutamia esimerkkejä mainitakseni ja verrattuna lihavuuden kustannuksiin, jotka ovat arviolta noin 330 miljoonan euron kokonaiskustannukset) ja harvemmin ihminen syö itsensä liikalihavaksi vaan taustalla on yleensä jokin fyysinen sairaus mielenterveydellisen ongelman sijaan. Jos esimerkiksi itse olisin koko ikäni ollut vaikkapa kokoa 42 (mikä on ihan normaali vielä kuitenkin) jo ennen kuin minulle tuli ne itsestä riippumattomattomat 30 kiloa, niin pienessä pluskoossa käynnin sijaan olisin voinut olla ihan oikeasti lihava. Ja siitä olisi saattanut seurata muita terveydellisiä sairauksia vaikka toisaalta ei normaalipainokaan ole tae siitä ettei niitä tule, esimerkiksi perinnöllisestikin liikkuvia sydän- ja verisuonitautia.
Mielenterveyteen pitäisi mun mielestäni panostaa jo ennen kuin isompia ongelmia ilmenee. En nyt ihan Amerikan malliin lähtisi, jossa lapsillakin on omat terapeuttinsa vaikkei ns. ongelmia ole mutta mun mielestä olisi hyvä, jos Suomessakin olisi yhtä normaalia käydä siellä terapeutilla, jos on tarpeen ja se, että olisi enemmän epänormaalia pärjätä itse ja olla puhumatta asioistaan. Koska välillä se ulkopuolinen on hyvä olla vaikkei olisikaan esimerkiksi varsinaisesti itsensä kanssa isompia ongelmia (orastavaa masennusta, itsetunto-ongelmia tms.), vaan vaikkapa ihmissuhteissa tai opiskelupaineissa. Ehkä silloin mielenterveys ei olisi tabu, jolloin ennaltaehkäistäisiin paljon enemmän esimerkiksi noita masennuksesta johtuvia ennenaikaisia eläkkeelle jäämisiä.
Kiitos hurjasti, kun liityit keskusteluun ja ihanaa syksyn jatkoa! ❤️
Mielenkiintoinen postaus, oli kiva lukea sun ajatuksia 🙂
Miten ihana kuulla tälläistä palautetta, kiitos! ❤️ Pitää vissiin availla jatkossa enemmänkin ajatuksiani 😄
Mielenkiintoinen postaus, oli kiva lukea sun ajatuksia 🙂
Miten ihana kuulla tälläistä palautetta, kiitos! ❤️ Pitää vissiin availla jatkossa enemmänkin ajatuksiani 😄
Todella mielenkiintoinen postaus. Varsinkin julkisuuden naiset ovat olleet aikaisemmin ja ovat varmaan nykypäivänä sitäkin enemmän silmätikkuina laihtumisen ja lihomisen suhteen – mihin aika monet ovatkin ihanan kipakasti antaneet vastineitaan (esim. siihen illuusioon, että mallin pitäisi heti synnytyksen jälkeen olla entisissä mitoissaan..).
Ihana kuulla, että oli mielenkiintoinen ja toivottavasti ajatuksiakin herättävä artikkeli! ❤️
Tuo on täysin totta varsinkin näissä maissa, joissa ei tarvitse murehtia esimerkiksi köyhyydestä. Toisaalta tuntuu, että myös ihan tavalliset naiset ovat silmätikkuina muille tavallisille naisille -tyyliin ”huomasitko kuinka hän on taas lihonut”, ”kylläpä tuollekin tekisi hyvää laihtua”, ”sehän on kuin luuta ja nahkaa vain, syököhän se koskaan mitään” ja niin edelleen. Ei siis liene ihmekään, että julkisuuden naiset ja myös miehet ovat silmätikkuina samojen asioiden suhteen.
Todella mielenkiintoinen postaus. Varsinkin julkisuuden naiset ovat olleet aikaisemmin ja ovat varmaan nykypäivänä sitäkin enemmän silmätikkuina laihtumisen ja lihomisen suhteen – mihin aika monet ovatkin ihanan kipakasti antaneet vastineitaan (esim. siihen illuusioon, että mallin pitäisi heti synnytyksen jälkeen olla entisissä mitoissaan..).
Ihana kuulla, että oli mielenkiintoinen ja toivottavasti ajatuksiakin herättävä artikkeli! ❤️
Tuo on täysin totta varsinkin näissä maissa, joissa ei tarvitse murehtia esimerkiksi köyhyydestä. Toisaalta tuntuu, että myös ihan tavalliset naiset ovat silmätikkuina muille tavallisille naisille -tyyliin ”huomasitko kuinka hän on taas lihonut”, ”kylläpä tuollekin tekisi hyvää laihtua”, ”sehän on kuin luuta ja nahkaa vain, syököhän se koskaan mitään” ja niin edelleen. Ei siis liene ihmekään, että julkisuuden naiset ja myös miehet ovat silmätikkuina samojen asioiden suhteen.
Marilynin aikaan käytettiin myös vielä liivejä muokkamaan vartaloa, mikä vääristää peruskaavan mittoja, tosin Marilyn ei mahdu tämän ajan xs:ään millään, Itse kun olen myös tiimalasi ja pienimmilläni olen painanut 38kg ja olin kokoa 30-32, vyötäröni oli 59cm mittainen. xs on useasti tuon 32-34, mutta sekään ei ole kovin varma asia, sillä emme tiedä mitä peruskaavaa on käytetty. Pohjoismaista peruskaavaa käytettäessä mitat ovat väljemmät ja muodot huomioidaan paremmin, kuin esimerkiksi aasialaisessa peruskaavassa. Näin sitten koko on erilainen vaikka kunkin peruskaavan mukaan olisikin xs. Eli Marilyn mahtuisi ihan hyvin pohjoismaisen peruskaavan s kokoon, voi olla väljäkin. Näiden peruskaavojen vuoksi monilla on hankala hankkia itselleen valmisvaatteita, koska niissä ei koskaan voida huomioida kaikkia kuluttajia.
Täysin totta, mutta mielestäni Marilynin pienuus tulee varsin hyvin esiin siltikin esimerkiksi näissä bikinikuvissa. Itsekin olin höyhenen kevyt tuossa 30-koossa ja esimerkiksi vielä ollessani 34-kokoinen vyötärönympärykseni oli juuri ja juuri 56cm sillä se ei juurikaan parissa koossa muuttunut omalla kohdallani siitä, mitä se oli pahimmillaan. Eli meitä tiimalasillisiakin on monenlaisia eikä täten mittasuhteetkaan ole verrattavissa keskenään.
Tässä tapauksessa puhuin US koon XS:stä, joka siis vastaa EU30-32 kokoa ja sen vaatimat mittasuhteet käyvät ilmi lähteistäni. Esimerkiksi vuonna 2011 yksi hänen mekoistaan huutokaupattiin, mutta se ei mahtunut kokoa 32 olevan mannekiinin ylle. Ottaen huomioon vaatteiden istuvuuden tuohon aikaan, niin Marilyn voisi kokea olonsa mukavimmaksi nykyajan koossa 34, mutta hänen vyötärönympäryksensä vastaisi alle 30-kokoa ja rintamus taas 36-kokoa. Peruskaava voi toki vaihdella, mutta mittayksiköt pysyvät samoina eli näin ollen voidaan päätellä kooksi nuo artikkelissakin olleet. Omana aikanaankin hänen vyötärönsä oli n. 5-7cm pienempi kuin mitä siihen aikaan keskimäärin naisilla oli. Tosin, Marilynin oman puvustajan mukaan hänen mittansa olivat pienemmät kuin mitä nämä tarkastuksissa olleet joten se, minkä kokoinen hän oikeasti olikaan lienee lievä mysteeri.
Kiitos hurjasti kommentistasi ❤️
Society seems to think that there are just two body types: fat and skinny. But it’s not true! I am quite petite but have a big booty and thighs. We need to recognize that everyone is different!
I know, you are so right about that! It makes me feel so frustrated I’ve been quite petite all my life -with the exception of a couple of years because of my sudden weight gain- and most of the people now, when I’m back to the size that’s more normal to me, describe me petite with some curves. Then there’s those who may think that I’m still a plus size girl (even when I’m a size 8). I request the same thing: that we would recognise that we are all different and that’s not abnormal to be curvy AND petite or normal! Thank you so much for sharing your thoughts <3
Society seems to think that there are just two body types: fat and skinny. But it’s not true! I am quite petite but have a big booty and thighs. We need to recognize that everyone is different!
I know, you are so right about that! It makes me feel so frustrated I’ve been quite petite all my life -with the exception of a couple of years because of my sudden weight gain- and most of the people now, when I’m back to the size that’s more normal to me, describe me petite with some curves. Then there’s those who may think that I’m still a plus size girl (even when I’m a size 8). I request the same thing: that we would recognise that we are all different and that’s not abnormal to be curvy AND petite or normal! Thank you so much for sharing your thoughts <3